Ei ole ensimmäinen kerta, kun Burzumin magia loistaa poissaolollaan. Edelliskerrasta on tosin aikaa jo reilusti, ainakin omalla kohdallani. Viimeksi moisen pettymyksen sai kokea vuonna 1997 ilmestyneen Dauði Baldrs -kosketinlevyn myötä. Nyt onkin ensimmäisen pettymyksen hetki metallisemman Burzumin yhteydessä.

Varg Vikernes on melkoinen epeli. Mies on tunnettu kovatahtisena soolotaiteilijana, mutta myös murhamiehenä ja kirjailijana. Onpa ukolla myös taipumuksia voimakkaisiin, raflaaviinkin mielipiteisiin ja myös sanoista tekoihin -mentaliteettiin. Näistäkin huolimatta - tai juuri näiden ansiosta - mies on sopeutunut yhteiskuntaan oman paikkansa löytäen ja biologisia polkuja on poljettu eteenpäin kanssakansalaisten lailla.

Mutta kun kahdenkymmenenkuuden kuukauden sisään ilmestyy miekkoselta kokonaiset neljä täyspitkää levyä, joista tosin yksi uudelleennauhoituksia sisältävä kokoelma, pistää miettimään missä vaiheessa luovuuden virta tyrehtyy. Se herättää ajatuksen missä vaiheessa Burzum tekee Darkthronet. Umskiptar vastaa tähän kysymykseen. Yhdeksäs studiotäyspitkä naksautti selkärangan poikki. Umskiptar on pettymys sanan varsinaisessa merkityksessä.

Levy itse asiassa alkaa puolilupaavasti. Alkuun Umskiptar kuulostaa siltä kuin se olisi luontevaa jatkoa Belusille (2010) ja Fallenille (2011). Vitsi vain on siinä, ettei Umskiptarin puolivillainen löysäilevä black metal oikein ota ilmaa siipiensä alle, ei niin missään vaiheessa. Ja mitä pidemmälle levyllä mennään, sitä väsyneemmältä se kuulostaa. Etenkin levyn kolme viimeistä biisiä ovat jo sellaista väsytystaistelua, että levyn soidessa itse asiassa unohtaa kuuntelevansa Burzumia.

Valitettavasti yhdentekevyys tuntuu toistuvan kautta levyn, jos nyt alussa onkin sentään jonkinlaista yritystä. Tenhoa kiekolle eivät tuo laihanlaiset soundit, eikä etenkään laulupuoli. Rääkypuoli on jäänyt vähemmistöön ja jo se sinänsä on Vargin heikompaa antia. Puhtaita lauluosioita on sitäkin enemmän, mutta ne eivät lohduta, sillä Varg ei ole kaksinen laulusolisti. Itse asiassa lähes kuiskailevat, miltei puhutusti tapaillut hetket ovat lähinnä ankeita, jos eivät nyt sentään suoranaisesti huonoja.

Pahinta Umskiptarissa kuitenkin on jäätävä venytyksen ja toiston määrä. Biisit ovat paikoin niin ylipitkiä, että on vaikea keksiä mitään hyvää syytä kipaleiden alituiselle venyttämiselle kuin levyn keston pidentäminen itsetarkoituksellisesta syystä. Tai sitten Varg vain on tolkuttoman rakastunut omiin ideoihinsa.

Umskiptar on itse asiassa kaikkea muuta kuin black metal -levytys. On ehkä ironista, että sitä voisi jopa pitää eräänlaisena post black metal -tapauksena, sillä elementit ovat paikoin tuttuja, mutta keneltäkään muulta artistilta tällaista ei voitaisi edes laskea bm-kiekoksi. Eikä kyllä mielestäni Burzumiltakaan. Toivottavasti tämän myötä Varg ymmärtää ottaa tauon levytysprosessissa ja keskittyä vaikka vaihteeksi miettimään mikä teki niistä vanhoista hyvistä levyistä niin hyviä.