Mainittakoon nyt heti alkuun, että Overkill on oma kaikkien aikojen suosikkini thrash metal -bändien joukossa. Exodus on kakkosena eikä Testamentkaan niin kaukaisena kolmosena, New Jerseyn metallinen Al Pacino & Kumpp. ovat tämän scenen napa. Se, että he ovat pysyneet tapetilla silloinkin kun muut ovat arponeet musiikkityylinsä kanssa tai jopa hetkellisesti kadonneet kuvioista, Overkill on aina pitänyt pintansa. Bobby Blitz ja DD Verni tietävät, kummalta puolelta leipää se voi löytyy ja olisikin jo korkea aika, että metallimaailma tunnustaisi hemmojen tärkeyden jo laajemminkin. Bändi on onnistunut pysyttelemään nykyisessä kokoonpanossaan jo hyvän aikaa, mikä yleensä helpottaa hommia.

Electric Age peesailee Overkillin Nuclear Blast -debyytti Ironboundia (2010). Electric Age on nopea, raivokas ja peloton, ja se on ehkä jopa parempi levy kuin edeltäjänsä. Bändi ei onnistu edelleenkään laittamaan varjoonsa vuoden 1997 virstanpylvästään From The Underground … And Below, mutta ovat onnistuneet julkaisemaan hyviä biisejä sen jälkeenkin.

Minusta on liioittelua, kun lehdistö väittää Ironboundia ja Electric Agea Overkillin "revivaliksi". Lopulta muulla ei ole väliäkään kuin sillä, ovatko kappaleet erottuvia ja mieleenpainuvia kun levy on soimisensa soinut. Siinä valossa en onnistu kuulemaan The Electric Agelta toista Save Me:tä tai Comaa. Vuoden 2007 Immortalisiltta oli sentään edes Walk Through Fire. Asiahan on niin että sen tietää kun kuulee "sen jonkin", sitä ei tarvitse kenenkään sinulle selittää. Ja niin kovasti kuin tahtoisinkin, The Electric Agelta minä en kuule "sitä jotain".

Levyn kappaleista ehkä lähimpänä erinomaista on Drop Hammer, joka on vain hivenen levyn muita veisuja hitaampi, vaikkei sekään mikään keskitemporaita ole. Silti, parhaimmillaankin Drop Hammer jää kauaksi Walk Through Firesta tai Revelationista. En väitä, etteivätkö The Electric Agen kappaleet ole hyviä, ne vain eivät ole lähellekään mahtavia. "Hyvän" ja "mahtavan" väliin mahtuu paljon sävyjä. Overkill on thrashimpi ja nopeampi kuin vuosiin, mutta se ei kompensoi tarttuvien koukkujen ja melodioiden puutetta.

Täytyy sanoa, että Bobby Ellsworth kuulostaa Electric Agella paremmalta kuin koskaan. Jos kaverilla toki mittari näyttääkin 50 ikävuotta, Blitzin keuhkot ovat terästä ja ääni sirpaleiden pauhua. Sekään ei haittaa, että Bobby on metallin vastine Al Pacino niin nokkeluudeltaan kuin intonaatioltaankin, varsinkin livenä kuten uskolliset tulevat ensi kesän Tuska 2012 Festivalilla kuulemaan. Pätevä nokkamies voi paikata paljon, mutta tätä albumia ei hänkään voi keskinkertaista paremmaksi pelastaa.

Kuten jo kerroin, olisin halunnut kehua uusimman Overkillin taivaisiin, mutta en voi valehdella, sillä "se jokin" jää kuulematta. Hyviä riffejä ja hyviä koukkuja siellä täällä, hienoa soittoakin mutta kovin keskinkertaisia biisejä. Overkill pystyy parempaankin, jos haluaa. Ja he tietävät sen.

It stands to mention that Overkill is my personal favorite thrash metal band of all-time. While Exodus is a close second and Testament trails as a not-too-distant third, New Jersey's metallic Al Pacino and company are the kingpins of this scene, if you ask me. The fact that they have stayed the course where others have wavered or momentarily disappeared from the scene, Overkill have always stuck to their guns. Bobby Blitz and DD Verni know what side their bread is buttered on, and it's high time they were given due credit by the metal community at large. In addition, the band has more or less been able to keep their current line-up intact for a good spell, which is usually a good thing.

The Electric Age follows in the same vein as Overkill's debut for Nuclear Blast in 2010 dubbed Ironbound. Fast, furious and undaunted, The Electric Age is perhaps a better disc than its predecessor even. While the band has yet to eclipse their own set landmark in 1997, From The Underground … And Below, they have managed to put out some good numbers since that time.

I find it a bit of an overstatement that the press sheet claims Ironbound and The Electric Age to be a ”revival” for Overkill. At the end of the day, it's about whether the songs stand out and are memorable after the disc has finished playing in the CD deck. In that light, I'm not really hearing another Save Me or Coma here. 2007's Immortalis even had Walk Through Fire. The thing is, you know ”it” when you hear ”it”, you don't need someone to tell you that ”it's” present on the album. That said, I don't readily and immediately hear ”it” on The Electric Age, as much I really and truly would LIKE to hear ”it”.

Perhaps the closest thing to a standout track here is Drop The Hammer, which is just a tad slower than most of the material on the album, which is not saying it's anywhere near a mid-tempo number at that. Yet, even at its best, Drop The Hammer is nowhere near a Walk Through Fire or a Revelation. I'm not saying the songs here aren't good, they are just not clearly great. There is a world of difference between good and great. Overkill is more thrashy and speedy than they have been for many years, but sometimes those attributes don't compensate for lack of catchy hooks and melodies.

I have to say that Bobby Ellsworth sounds better than ever on The Electric Age. For a guy pushing 50ish, Blitz has lungs of steel and shrapnel rain in his roar. It certainly does help that Bobby is metal's equivalent of Al Pacino both in wit and intonation, especially live, as the faithful will be able to hear at this summer's coming Tuska 2012 Festival. A competent frontman can save a lot, but he still cannot save this album from being less than brilliant.

Like I said earlier, I would have wanted to praise this latest Overkill outing to the high heavens, but I cannot lie, because I don't hear ”it”. Some good riffs, some good hooks here and there, some great musicianship but amidst all of that, middle-of-the-road songwriting. Overkill can do better if they want, and they know it.