Teutoniteräksestä valmistetun Desasterin jyräävä kivi ei edelleenkään sammaloidu. Seitsemäs albumi The Arts of Destruction on tehokasta black metal -henkisen thrashin salamasotaa, joka ei sisällöltään tuo oleellisia muutoksia bändin ulosantiin.

The Arts Of Destruction pommittaa tehokkasti , vaikka onkin bändille tyypillistä perusrähinää. Tavallaan levyn tasavahvuus voisi syödä sen parasta iskevyyttä, mutta toisaalta kappaleet ovat mieleenpainuvia ja levy sisältää myös muutamia täsmäiskujakin. Murhaavalla voimalla etenevä ja moshaukseen yllyttävä The Splendour Of The Idols päätyi jo ennakkoon keikkasettiin. Phantoms Funeral tarjoaa varsinkin loppupuolella vahvaa riffimyrskyä ja Troops Of Heathens, Graves Of Saintsissa yhdistyvät Saksa ja Australia. Possessed And Defield edustaa levyn pisimpänä bändille tuttua eeppisempää puolta. Mutta, kuten tuli todettua, ei levyltä varsinaisia huteja löydy ja itse kukin löytää omat suosikkinsa. Mainitaan nyt vielä sekin, että High Roller Recordsin julkaiseman vinyyliversion hankkijat saavat bonuksena Cancer-lainan Cancer Fucking Cancer.

Oman vahvan panoksena tuo myös laulaja Sataniac, joka ei säästele itseään ääntään repiessään. Mies rähisee kuin riivattu. Myös levyn selkeä, mutta ei liian kliininen soundipuoli ansaitsee kiitoksen. Ehkä hieman enemmän rosoisuutta olisin kaivannut, mutta toisaalta levyä ei ole onneksi ylikompressoitu tappiin. Toisin sanoen: vaikka mylly pyörii, niin nyanssit kuuluvat. 

The Arts Of Destructionin ensimmäisen painoksen muassa tulee bonuksena DVD, jolla esitellään kaksi keikkaa Saksan maalta. Kuvatallenteen pääpainosta vastaa Way Of Darkness -festivaali lokakuulta 2011. Monesta eri kuvakulmasta nauhoitettu keikka on tasoltaan hyvin ammattimainen, mutta soundipuoleltaan silti hyvin live-henkinen. Bändi nauttii selvästi lavalla olostaan ja fanien huomiosta ja antaa myös vastakaikua heille. Keikka kattaa kaikki levyt paitsi Angelwhoren, mikä on harmillista, mutta kaikkeahan ei voi saada. Jos nyt jostain nurisisin, niin kuvakulmat vaihtuvat välillä turhankin vikkelään, mutta ei tämä onneksi epileptikkovaroitusta silti vielä saa.

Toinen keikka on Funeral Feast -festarilta marraskuussa 2011. Yhdellä kiinteällä kameralla ilmeisesti jostain miksauskopin tuntumasta kuvattuna keikka on suora äänitys ilman sen kummempia korjailuja. Kuva on hieman tuhnuinen, mutta toki selvää saa niin kuvan kuin äänenkin puolesta. Klubihenkinen keikkapaikka tekee keikasta tiiviimmän suhteessa bändiin ja yleisöön.

Eivät keikat tv:n välityksellä paikan päällä olemista korvaa, mutta kun DVD ei juurikaan nosta levyn hintaa, niin bonus on ihan mukava lisä, vaikkei näitä nyt kovin ahkeraan jaksakaan katsella.

Näin jälkikäteen ajatellen aiemmin kovasti kehumani Angelwhore ei alkuinnostuksen myötä ole jäänyt nauttimaan aivan yhtä vahvaa hehkutusta, vaikka toki pidänkin levyä edelleen hyvänä. Edellinen 666: Satan's Soldiers Syndicate olikin selvää parannusta ja The Arts Of Destruction kaataa intensiivisyydessään vähintään saman ruumismäärän.

Desaster on jalostanut tyylinsä varman rullaavaksi tappokoneeksi, josta ei silti puutu särmää. Bändi tietää rajansa eikä lähde - tai edes halua lähteä - hakemaan uusi polkuja. Se keskittyy raivaamaan valitsemaansa tietä auki, ketään ja mitään kumartelematta, ja tekee sen edelleen hyvin. The Arts Of Destructionin myötä Desaster voi edelleen kantaa slogania "bang or be banged".