Ruotsalainen Unleashed on ollut ahkera puurtaja ja ikääkin porukalle on kertynyt jo reilun parin vuosikymmenen edestä. Suuri menestys on jäänyt kuitenkin saavuttamatta, eikä vähiten yhtyeen paikoin vähemmän iskevän biisimateriaalin ansiosta. Tämä ei ole hurreja hidastanut, kuten jo tämä yhdestoista studiotäyspitkä sinällään osuvasti todistaa.

Unleashedin melodinen death metal on ammentanut aiheitaan reilusti viikinkiteemoista ja näin on myös uutukaisen kohdalla. Odalheim jatkaa myös musikaalisesti tutuilla rintamilla: melodinen, grooveileva ja paikoin myös varsin ärhäkkä metalli velloo eteenpäin tasaisen mukavasti ja tyyliltään yllättämättömästi. Kollegani Saarinen ei ole ainoa, joka on löytänyt Unleashedin materiaalista viitteitä kanssamalaisen, niin ikään viikinkiaiheiden parissa pyörivän Amon Amarthin suuntaan. Odalheimilla on selkeitä piirteitä, jotka voisivat hyvin olla verrokkiyhtyeensä levyltä.

Odalheim on levynä kohtuullinen onnistuminen, vaikka Unleashed yhä iskee jalkaansa suodenkuopistaan yleisimpään: tylsiä riffejä on yhä liikaa ja täytemateriaalin mieleen tuovat hetket lannistavat suurinta kuunteluintoa turhankin topakasti. Vastapainona löytyy kuitenkin menevämpiä ja innostavampia osioita, joiden kohdalla levy meinaa suorastaan ottaa tuulta siipiensä alle.

Toinen Odalheimin heikkouksista on mielestäni hieman vääränlainen soundimaailma. Nopeissa osioissa ohuet kitarat eivät niinkään häiritse, mutta hitaammissa pätkissä terävyyttä ja potkua saisi olla enemmänkin. Yleissoundi tuokin mieleen enemmän melodisen black metalin bändit kuin jämptin viikinkikuolon.

Laulupuolen karhea örinä on tunnistettava, muttei varsinaisesti oman makuaistini kanssa linjassa. Tätä on silti vaikea laskea miinukseksi, sillä edes jonkinlainen persoonallisuus on vain hyvästä.

Kokonaisuutena Odalheim on varsin ookoo teos, vaikka sitä ajoittainen tylsyys ja yleinen tavanomaisuus riivaavatkin. Levynä se ei kuitenkaan ole yhteen pahinta eikä parhainta, vaan jossain ääripäiden välisellä harmaalla alueella.