Brittiläisissä musiikkimedioissa Dear Superstaria on jo ehditty tituleerata Englannin vastineeksi Mötley Crüelle. Viittaus on jossain suhteessa paikallaan, sillä yhtyeeltä löytyy yllin kyllin glam rockille olennaista pöyhkeää asennetta. Mutta onpa sillä tarjottavanaan myös modernimpaakin ilmettä, mikä varmasti vetoaa nuorempaan ProTools-soundeilla tasapäistettyyn kuulijakuntaan.

Ilahduttavinta Dear Superstarissa on anteeksipyytelemättömällä cockney-aksentilla suollettu laulupuoli, jollaista glamrockissa ei ole kuultu vuosikausiin jenkkikollegoiden omittua itselleen brittien alullepanema lajityyppi. Bob Marletten antaman loppusilauksen myötä Damned Religionista on saatu aikaan kiekko, josta löytyy tasapainoinen annos glamrockille olennaista rock-kukkoilua ja salonkikelpoista modernin tuotannon koristamaa nykyrockia, joka on yhtä paljon velkaa Los Angelesin törkytehtailijoille kuin LostProphetsille.

Jos cockney-elementti ja oikea asenne jätetään huomioimatta, ei Dear Superstarilla ole kovinkaan kummoisia eväitä tarjottavanaan. Kappalemateriaali tuntuu jäävän ennalta arvattavan tasapaksuksi. Vaikka muutamissa kohdissa kitatariffit murisevat kuten pitää ja yksinkertaiset hoilauskertosäkeet ovat koukuttavia, eivät ne houkuttele kuulijaa kaivamaan ilmakitaraa esiin. Toisin sanoen Dear Superstar jää uupumaan pari pykälää siitä kuuluisasta loppusilauksesta. Toisaalta on annettava kiitosta, että nuoresta iästä huolimatta yhtye on onnistunut saamaan aikaiseksi yhtenevältä kuulostavan kokonaisuuden, mikä on hyvin harvinaista nykyään.

Oikealla asenteella on ennenkin päästy pitkälle, ja mikäli Dear Superstar onnistuu saamaan aikaan mainetta ulkomusiikillisilla toilailuillaan, se voi jopa saavuttaa varteenotettavan statuksen ilman kummoisiakaan lauluntekijälahjoja.