Midnight Bluen ainoa albumi julkaistiin ainoastaan Japanissa vuonna 1994. Aikojen saatossa se on saanut piireissä suorastaan myyttisen maineen. Nyt kun Yesterrock julkaisee lätyn viimein Euroopassakin, pääsemme tutkailemaan, onko maineelle perusteita. Ainakin osittainen peruste on kokoonpano, joka on sekoitus nousevaa voimaa ja jo paikkansa (divisioonatasolla) vakiinnuttaneita nimiä, kärjessään tietysti myöhemmin Ritchie Blackmore’s Rainbow'n ja Yngwie Malmsteenin bändin kautta Tankiin ponnistanut Doogie White. Kitaristi Alex Dickson piipahti Midnight Bluessa matkallaan Heavy Pettin':istä Bruce Dickinsonin yhtyeeseen ja kiipparisti Jem Devisin cv:ssä seisovat nimet UFO, FM ja Tobruk, joista viime mainitussa soitti myös rumpali Eddie Fincher.

Jonkinasteisista tekijämiehistä oli siis kyse, ja musiikkikin kuulostaa suunnilleen siltä kuin lueteltujen bändien äijiltä on syytä odottaakin. Se on mikstuura brittihevin uuden aallon melodisemman siiven ja klassisen hard rockin kesken. Koskettimet kilkuttavat ja kitara sankaroi. Dicksonin pitkät soolot muistuttavat fiilikseltään Gary Mooren rock-kauden loppuaikojen vastaavia ja White eläytyy parhaansa mukaan. Tosin äijä kuulostaa vielä tässä vaiheessa raakileelta vaikka ikää oli jo tuolloin yli 30. Taisipa vasta Blackmoren kanssa vietetty tovi koulia hepusta tekijämiehen.

Biisit ovat ihan peruskauraa, joten ei Take The Money And Run siis mikään melodisen hard rockin Graalin malja ole. Biiseissä on ihan mukavia koukutuksia Dicksonin ja Devisin taholta, mutta muuten kappaleet eivät ole kovinkaan persoonallisia. Varsinkin laulumelodiat ovat mitäänsanomattomia ja parhaimmillaankin niissä olisi parantamisen varaa. Kokonaisuus toimii ok-luokkaisesti, vaikka muutaman esityksen kohdalla pieni sykkeen nosto ei olisikaan ollut pahitteeksi. Parhaimmillaan homma on vähän keskitempoa nopeammilla paloilla, joissa Whitekin pysyy vielä hyvin kyydissä, Hold On Till The Heartbreak’s Over taitaa olla tässä mielessä jopa miltei helmi. Kyseessä olisi ollut ilmiselvä hitti jos sen ilmestymisvuosi ei olisi ollut 1994. Voimaballadi Until Tomorrow puolestaan kasvaa hiljalleen massiiviseksi järkäleeksi kaikkien olemassa olevien alan sääntöjen mukaan. Biisin hienoutta varjostaa epämääräinen tuttuuden tunne. Ehkäpä sävellysvaiheessa on tuijotettu liikaa hevimetallin sääntökirjan balladit-kohtaa..?

Kokonaisuutena kyse ei ole mistään arkistojen kätköön unohtuneesta klassikosta, eikä brittiläiseen melodiseen hard rockiin tutustumista kannatakaan tästä aloittaa. Pitemmälle ehtineille alan harrastajille Midnight Blue saattaa sen sijaan olla ihan tervetullut lisä kokoelmiin, joskin viidentoista biisin annos tätä huttua yhtä kyytiä alkaa olla liikaa kovemmallekin tyypille.