Pitkästä aikaa uutta musiikkia Mad Maxilta! Pääpukari Michael Voss on viimeksi bongattu mikin varresta Michael Schenkerin levyllä ja onpa Voss viime vuosina tuottanut läjäpäin muutakin pienemmän budjetin hard rockia omalla jäljittelemättömällä tavallaan. Siitä kaikeksi onneksi ei Another Night of Passionilla kuulu paljoakaan. Tällä tarkoitan siis halpaa koneiden sirinää, joka on ollut kiusallisen leimaavaa Vossin tuotannolle. Nyt koneet on poljettu suohon ja homma on toteutettu 1980-luvun lopun germaanihardrockin perinteitä kunnioittaen.

Itse sävellykset eivät tällä kertaa kummoisia ole, mutta rempseällä esittämisellä Mad Max saa ne tihkumaan adrenaliinia ja haisemaan sopivasti hieltä. Kolikon toinen puoli on se, että Vossin mukarankka ääni alkaa jossain vaiheessa riipiä korvia, eikä äijän kitaransoittokaan hääppöistä ole, mutta sopivan kukkoilevalla otteellaan mies saa aikaan sen, ettei soiton tekniikan puutteisiin kiinnitä huomiota. Positiivisen puolelle tuokin seikka jää.

Positiivista puolestaan ei ole se, että liukuhihnatyyliin sävellyksiä suoltava päähenkilömme ei ole säästänyt parhaita biisejään omalle bändilleen. Tai ei näistä tiedä, voivathan ne sitä ollakin, mutta eivät siltä kuulosta. The Sweet –laina Fever of Love erottuu liian selkeästi edukseen alkuperäistuotannosta. Mutta näin on saatu sentään yksi huippubiisi tähänkin kavalkadiin, joka jätti itsestään melko sekavan vaikutelman. Pääosin positiivisen, kaikeksi onneksi.

Ei mitenkään unohtumaton levy (edes Mad Maxin mittakaavassa), mutta ilahduttanee ainakin vanhakantaisen saksalaismenon ystäviä. Lisäksi Another Night of Passion käy tuotannollisesta oppitunnista, aiheena "miten kuorrutat oikealla soitto- ja lauluasenteella keskinkertaiset biisit nin, että niistä tulee miltei hyviä".