Aika ajoin Frontiers astuu sivuun osaamisensa ytimestä ja julkaisee metallia. Yleensä lafkan hevilevyt ovat olankohautuksella ohitettavia, mutta Furyonin tapaus on aivan jotain muuta. Vaikka bändi ei periaatteessa mitään uutta esitäkään, kasaa se tutuista osasista toimivan kokonaisuuden. Paino sanalla kokonaisuus.

Kitaraosuudet ovat hitaudessaan ja raskaudessaan silkkaa 90-lukua ja kertosäkeet puolestaan sitä edelliseltä vuosikymmeneltä, miksi luulenkin Frontiersinkin täkyyn tarttuneen. Mikä tässä on niin hienoa, on se että Furyon on oivaltanut ettei järjetön ääniseinämä toimi välttämättä niin hyvin kuin mikä tahansa muu ratkaisu. Niinpä soitosta saa selvän kautta koko levyn. Jopa kahden kitaristin selkeä jako sooloon ja komppiin erottuu, paitsi taustasta, myös edukseen. Solisti liikkuu sulavasti naukumisen ja hiljaisen huudon välillä. Jälkimmäiseen tunnelmaa antaa raspi, joka värittää ääntä sopivasti.

Normaalisti vastaavien bändien kohdalla kitisen kuningasbiisien puutteesta, mutta Gravitas seisoo tukevasti jaloillaan ilman niitäkin. Sen verran mukana on parhaimmasta progemetallista tuttua yllätyksellisyyttä, että kuuntelijan mielenkiinto säilyy paitsi läpi levyn, myös toistuvassa kuuntelussa. Siksi myöskään melko samanlaisena läpi levyn pysyvä hitaahko tempo ei haittaa. Levy on melkoisen eheä kokonaisuus, sillä nämä sällit tietävät selkeästi mitä tekevät. Mieleni tekisi miltei sanoa, että tässä on melodisen metallin tulevaisuus, mutta se vaatisi kyllä rutkasti onnea ja radiosoittoa.

Furyon on saanut aikaan tuoreelta soundaavan levyn keksimättä varsinaisesti mitään uutta. Ja kun kokonaisuudessa on imua, niin eipä sitä voi kuin kehua. Sitä paitsi jonkin verran parantamisen varaakin jää vielä seuraavaa kohtaamista varten. Mutta se olisi aika pientä viilausta.