Jeff Scott Soton soololevyjen kohdalla on aina pieni jännitysmomentti. Onko levy hard rockia, vai yrittääkö Soto jälleen uudeksi Princeksi huonoa funkia soittamalla? Damage Controlin kohdalla voi päästää helpotuksen huokauksen, sillä tällä kertaa tarjoillaan sitä, mitä valtaosa faneista haluaakin.

Levyn alkupuolen kappaleet ovat modernia soundia, joka lientyy pikku hiljaa siihen suuntaan, joka Soton ystäville on tuttua vaikkapa Talisman-yhtyeen klassikoilta. Maestro itse on levyn selkeä herra ja hidalgo, kuten kuuluukin. Laulumelodiat ovat erinomaisia! Kyseessä on sen verran vanha kettu, ettei asiaa sopisi ihmetellä, mutta kuitenkin lopputulos tältä osin lyö ällikällä. Alun kolmattakymmenettä ukkoa on ollut hämmentämässä soppaa, ja paikoin kuulostaa, ettei soittofiilistä ole studiossa tavoitettu ja sen suhteen edetään liian usein, jos ei puoli-, niin kolmeneljännesvaloilla. Joka tapauksessa soittajien lista on komea: Y&T:n Dave Meniketti, Night Rangerin Joel Hoekstra ja Kamelotin Casey Grillo etunenässä takaavat ainakin rutiininomaisen laadun. Ehkäpä kuitenkin olisi ollut syytä pysytellä studiossa oman bändin kesken, sillä risteily modernin ja perinteisen soundin välillä häiritsee, jo mainitusta ajoittaisesta fiiliksen puutteesta puhumattakaan.

Vaikka tiedän, että Soto on vahvasti toista mieltä, en voi olla tuomitsematta Damage Controlia välityöksi. En voi olla vertailematta vaikkapa W.E.T.:in albumiin, jolle mestari omillaan häviää. Parhaimmillaan Soto on edelleenkin bändin keulakuvana, laulaessaan jonkun muun tekemiä biisejä. Ei Damage Control huono levy ole, ja tyydyttänee vanhat JSS –fanit uusia seikkailuja odotellessa, mutta voisi se olla rutkasti parempikin. Toivottavasti uusia seikkailuja ei tarvitse odottaa kauaa.