Pian 25 vuotta sooloartistina operoinut Axel Rudi Pell osaa hommansa. Tämä kovan luokan artisti bändeineen on tuottanut urallaan hienoa ja tasalaatuista musiikkia joka ei vahingossakaan ole uuvuttavaa tai tasapaksua. Miehen riffikynässä riittää virtaa levy toisensa perään, uskollisesti parin vuoden välein. Pellin tuotannossa on monipuolisesti niin raskaansarjan tavaraa kuin kevythenkisempääkin fiilistelyä. Levyistä tunnistaa tekijänsä heti mutta kappaleissa on aina uusia juttuja mukana vaikka yleisilme ja kokonaistyyli pysyvätkin tuttuina ja turvallisina. Onneksi klassisen heavyn puolella on tällainen luottoartisti, joka jaksaa ja osaa takoa levy toisensa jälkeen upeita teoksia. Dramaattisia muutoksia ei ole, mutta dramaattista on ennemminkin se miten tasaisen tyrmäävänä homma tuntuu pysyvän vuodesta toiseen.

Nyt julkaistu Circle Of The Oath on Axel Rudi Pellin tuotteliaalla uralla jo neljästoista täyspitkä studioalbumi, joka jatkaa saumattomasti korkeatasoista julkaisukavalkadia ja loistaa kirkkaasti edeltäjiensä kanssa samassa rivissä. Yli vuosikymmenen samana pysynyt kokoonpano on hitsautunut jo ajat sitten täydellisesti toimivaksi hyökkäyskoneeksi joka hakee vertaistaan. Vaikka kaksi edellistäkin levyä, Tales Of The Crown (2008) ja The Crest (2010) ovat järkyttävän mahtavia teoksia, niin kyllä tämä uusikin albumi kohoaa nopeasti niiden rinnalle. Voikin sanoa että yksikään toinen artisti ei ole pystynyt tekemään viimeisen kahdentoista vuoden aikana seitsemää yhtä mahtavaa ja tasaisen laadukasta levyä peräkkäin. Miten Axel Rudi Pell pystyy laatimaan näin huikean levyn joka toinen vuosi? It's magic! Tälläkään levyllä ei ole yhtäkään täytebiisiä eikä edes täytehetkeä, vaan pelkkää asiaa. Mukana on tuttuun tyyliin pitkiäkin biisejä mutta ne eivät puuduta sekuntiakaan missään vaiheessa, vaan todella toimivat ja kantavat koko kestonsa ajan. Ei  pihaustakaan liikaa mitään vaan rakenteissa piisaa painoarvoa loppuun asti. Tästä saa ottaa mallia jos pystyy.

Myös kansitaide noudattelee Pellille tuttua mystiikan sävyttämää linjaa. Tällä kertaa kuvassa on linnan raunioiden keskellä veden valtaama, koristepaasien ja murtuneiden kaarien ympäröimä alue jota hallitsee metallikehikon sisällä leijuva kristallinen pääkallo. Komean maiseman taustalla möllöttää tietenkin täysikuu. Pell pysyy siis tyylilleen uskollisena myös visuaalisella puolella, levyihin on saatava kunnon kansimaalaus joka on biisien arvoinen.

Levylle on saatu aikaan murjovan raskassoundinen kokonaisuus jälleen kerran, ja on ilo huomata kuinka hienosti balanssissa eri soittimet ovat. Rummuissa on tulivoimaa enemmän kuin tarpeeksi, erityishuomion saa virveli joka kajahtelee kunnolla. Kitaran rouheita ja kirkkaita soundeja ei voi tietenkään tarpeeksi hehkuttaa. Laulaja Johnny Gioelista ei tarvi sanoa enempää kuin että iän myötä kun jätkä ukkoutuu hiljalleen niin samalla äänikin paranee, mieshän on "uuden sukupolven" mestarivokalisti.

The Guillotine Suite on nimensä arvoinen intro, marssirummut soivat hienosti ja saattelevat levyn alkuun. Axel Rudi Pell osaa kyllä nämä introt, ei käy kiistäminen. Ensimmäinen varsinainen kappale Ghost In The Black esittelee harvinaiseksi käyneen tuplabasaripoljennon paluun Pellin tuotantoon, kappaleessa on perinteistä speed metal -nopeutta mutta kuin ihmeen kaupalla tutun tyyliseen ralliin on saatu hyvää fiilistä ja mielenkiintoa, taustalla ovat onnistuneet kosketinmausteet, soolo-osiossa kitara ja syntikka keskustelevat hienosti. Suoraviivainen ja onnistunut levyn avaus, niin kuin aina ennenkin.

Run With The Wind on yksi levyn onnistuneimpia ja mieleenpainuvimpia kappaleita, aloitusriffi on helposti tunnistettava ja biisi on oiva keskitempoisen reipas energialataus, jossa kertosäe kuljettaa kuulijan hyviin fiiliksiin välittömästi. Ripeä rokki toimisi livenä viimeisen päälle hyvin. Kertosäettä toistellaan runsaasti, mutta mikäs siinä kun se kerran toimii. Before I Die kulkee samntapaiseen tahtiin, päällekäyvän keskinopeuksinen tykitysjuhla sen kuin jatkuu. En ihmettele jos tämäkin biisi esiintyy bändin settilistoissa.

Circle Of The Oath. ARP näköjään tietää miten tehdä jättiläismäinen, massiivinen itämaisilla kitara- ja laulumausteilla ryyditetty kappale. Pellin levyillä onkin aina vähintään yksi tämän kokoluokan ja painosarjan biisi, jossa on raskasta heavyriffiä ja järkälemäistä rumpuseinämää. Levyn nimibiisi käynnistyy hienolla ja maukkaalla akustisten kitaroiden ja laulun yhdistelmällä ja sitten pian viekin jo kauemmas aina Indus-joelle asti, sillä kappaleen edetessä huomaa että tässä on sitar-soundia mukana. Mahtava kappale joka saavuttaa puolivälin ennen kuin huomaakaan, kitarasoolo edustaa Pellin taitoja ja tyylitajua todella upeasti. Olisin jaksanut kuunnella tämmöistä huippubiisiä pidempäänkin kuin lähes kymmenen minuutin ajan... mutta onneksi sitä voi kuunnella uudelleen ja uudelleen, sillä kappaleesta ei saa tarpeekseen. Teoksesta saa hyvän lisäyksen muiden itämaa-sävyisten kappaleiden joukkoon.

Valtavan pääbiisin jälkeen Fortunes Of War ei anna levähdystaukoa vaan käynnistyy rouhealla kitarariffittelyllä, riffit ja rummut käyvät kiinni heti todella voimakkaasti ja muistettavasti. Kappaleen seassa on hienoja kelluttelevia suvantokohtia kunnes riffikiehutus taas alkaa. Hieno mid tempo -rykäisy, jonka sooloon on sekoitettu vielä hieman itämaista sävyä. Harva kitaristi osaa enää tehdä hyviä sooloja tänä päivänä, mutta Pell näköjään osaa edelleen.

Bridges To Nowhere yllättää sillä vieläkään levyltä ei tullut herkempää balladia, vaan myös tämä biisi on kokoluokaltaan melkoinen riffijättiläinen, jossa on mahtipontisuutta ja voimaa vaikka muille jakaa. Loistava pääriffi kuljettaa kappaletta lauluosioiden välillä, huikeaan kappaleeseen mahtuu myös levyn parhaita sooloja.

Lived Our Lives Before on koskettava, mammutin kokoinen balladi joka tekee jälleen selväksi, että Pell on suurten fiilismaisemien tulkitsija ja tällaisten biisien mestari. Hienot laulumelodiat seilaavat täydellisyyttä hipovan kappalejärkäleen päällä. Biisin jälkeen on pakko ottaa hattu päästä, sen verran komea sävelteos on kyseessä. Maailmassa on ärsyttäviä siirappisiakin balladeja joita ei kerta kaikkiaan kestä kuunnella, mutta Lived Our Lives Before ei kuulu siihen joukkoon vaan on helposti tämän levyn parhaimmistoa.

Hold On To Your Dreams palauttaa kuulijan rokkimenoon, keskitempoista rentoilua ja komeaa laulumelodiaa. Kappale sopisi oivasti tien päälle pitkien matkojen soundtrackiksi, miksei jonkin elokuvankin loppumusiikiksi. Erittäin muistettava ja mielessä pyörivä kappale! World Of Confusion (The Masquerade Ball pt. II) puolestaan päättää levyn vähintäänkin vuoren kokoisiin tunnelmiin. Kuorot, akustisen kaltainen kitara ja laulu alustavat kappaletta liikkeelle, kitaraliidi alkaa maalailla hienoja fiiliksiä kunnes hiljenee hetkeksi ennen pääriffin käynnistämistä. Kappale lähtee vyörymään keskitempoisesti ja isolla voimalla. Kertakaikkisen vahva kunnon heavybiisi joka ei jätä selittelyn varaa. Kertosäettä tukee hieno syntikkakuvio, mukana on tietenkin värejä myös 12 vuoden takaiselta The Masquerade Ball -albumin pääkappaleelta. En tiedä mistä ihmeestä Axel Rudi Pell repii näitä tämän tason kappaleita, mutta jostain ehtymättömästä lähteestä näitä tuntuu löytyvän. Kappale yllättää loppua kohden kun massiivinen fiilistely vaihtuukin nopeaan vyörytykseen.

En tiedä mitä Circle Of The Oathissa voisi olla moitittavaa. Se mikä voi olla jollekin toiselle yllätyksettömyyttä edustaa itselleni toimintavarmuutta ja taattua laatua. Levy on Axel Rudi Pelliä tavanomaisimmillaan ja kuitenkin parhaimmillaan, soundit ovat upeassa lyönnissä, soitto kulkee ja toimii viimeisen päälle, kappaleissa on tuttuja elementtejä uusilla sävyillä ja mukavilla jipoilla varustettuna, laulusuoritukset saavat ajattelemaan että onko kyseessä nykyhetken paras heavyvokalisti. Levy aiheuttaa kokonaisuutena fiiliksen joka pistää miettimään, voiko tästä enää parantaa. Pellin uutukaiselle kuuluu siis antaa arvosanaksi täysi kymppi, sillä Circle Of The Oath ansaitsee sen kaikin puolin.

10/10
Sabbathman

Circle Of The Oath on Axel Rudi Pellin neljästoista (14.) täyspitkä studiolevy. Itse kyllä melkein laskisin viiden vuoden takaisen, mainion Diamonds Unlockedinkin sellaiseksi, vaikka se covereita sisälsikin. Versiot olivat niin täydellisesti ARP-muotissa jo rakenteellisia sijoituspaikkojaan myöten, ”axeloitu” sanottiin foorumillamme joskus kovin osuvasti. Ja ainahan Pell yhden levyllisen verran biisejä tekaisee, kuten on tehnyt vähintään joka toinen (!) vuosi, 1989 alkaen.

Millaisia nämä sitten ovat tällä kertaa Circle Of The Oathiksi nimetyllä uutukaisella? Vähän kaksijakoisia. Mutta sitä ennen pitää mainita miten komea kansi muistuttaa yhtä suosikeistani, vuoden 1997 Magicia muunkin tunnelman kuin pelkän värimaailman puolesta, vaikkei olekaan enää (Rhapsodynkin hovitaitelijana toimineen) Marc Klinniertin tekemä, vaan jo viime levyllä esitellyn brittiläisen fantasiapelikirjojen kuvittajan Martin McKennan teos.

Itse kappaleisiin. Jopa harvinaisen majesteettiseksi (useimmiten kun ovat taipuneet mitäänsanomattomiksi) äityvän intron jälkeinen Ghost In The Black riffittelee käyntiin tekijälleen hieman epätyypilliseen tapaan. Hienosti jytistely jatkuukin, tuoden mieleen n. vuosikymmenen takaiset kollegansa Edge Of The World ja Earls Of Black. Soolon kiipparivuorottelu Ferdy Doernbergin kanssa on myös levyillä harvinaisempi ratkaisu, vaikka livenähän niitä harrastetaan kuulemma liiankin pitkään. Run With The Wind  kuultiin ennakkostreamina ja sehän toimii edelleen yhtä tehokkaasti! Hieman normaalia ARP-rokkeria terävämpi ja särmikkäämpi (ja myös vauhdikkaampi, peltipoliisit kiittävät...) helmi saa esitellä Gioelin ikimahtavaa ääntä mielin määrin. Before I Die ei nimestään huolimatta ole slovari, vaan rivakkuus jatkuu kolmannessakin biisissä, viimeistellen sopivasti albumin aluksi 1-2-3 -turpaanlyönnin alle viisiminuuttisia (Peliille saavutus sinänsä) raitoja. Säkeistöt tuovat kovasti mieleen debyytti Wild Obsessionin ja Charlie Huhnin laulutyylin, ennen seesteisempää kertsiä. Seesteisyyttä tarjoaakin runsaammin nimikkoveisu, jatkaen uusien pienten yksityiskohtien ripottelua. Noin minuutin mittaisella pelkän nailonkielisen soittelulla alkava Circle Of The Oath saa aluksi hämilleen: mitäs näin 70-lukulaisesti tunnelmoidaan, eikä juttu kuitenkaan ole (sen tavallisimman ARP:n esikuvan) Blackmoren näpeistä peräisin? Ennen kuin lyriikat ehtivät alkaessaan sitä “bird of prey” -fraasilla alleviivaamaan, se selkiää: Uriah Heepiähän se. Vaikka toki kertosäkeeseen saadaan loihdittua Dio-ajan Rainbow'n tunnelmia, passelina vastapainona totuttua rennommalle Gioelille noissa muissa osissa.

Todella hyvä alkupuolisko siis, laadukkaita sävellyksiä ja tuoreitakin detaljeja. Niiden perään Iron Maidenin mieleen tuoden nimetty Fortunes Of War jatkaa miellyttävän äkäisellä riffillä mutta laukkaa sitten kovin perinteisille ja ennen kuulluille aroille. Sama jatkuu Hold On To Your Dreamsissakin. Klassisesta pysäytyskohdasta huolimatta levyn heikoin lenkki on tässä. Ennenkin olen puhunut kaavarokkerista Axel Rudi Pellin yhteydessä ja nämä ovat ikävä kyllä jo pahassakin juuri niitä, mitä nyt ensin mainitussa on sentään vallan hyvä kertosäe, joka pelastaa aina paljon. Kun välissä rauhoitellaan ikäänkuin Dreaming Deadin (edellislevyltä, tai muutaman muunkin) heikommalla versiolla ja tämänkertainen balladi Lived Our Lives Before menee myös hiukan sinne kiintiöpuolelle, niin kappaleiden tason putoaminen on puolivälin jälkeen korviin pistävää. Vaikka eihän tämä mies saa kauhean heikkoa hituria tehtyä, vaikka yrittäisikin, tai sitten Johnny Gioeli nostaa näitä jo yksin äänellään. Sitten, kun viimeisessä The Crestin tapaan elvytellään jo sen kaikkein eeppisimmän vedon nimessä menneitä haamuja, on jo pelko persiissä. Vanhan variksenpelätin se kaikkein parhain levy The Masquerade Ball  tuodaan jo intron ja kertosäkeen kiipparitaustojen toisinnoilla mieleen, ennen tietysti sitä loppukolmanneksella kajahtavaa kovin muistorikasta kertosäettä. Paha vain, että World Of Confusionin oma kertsi on juuri kuin edellisen Oceans Of Timen vastaava haikailu: valju toisinto alkuperäisestä klassikosta. Tuota vuoden 2000 levytystä tuodaan esille tavallaan jo aiemmin, ainakin uriahheepmäisyyksillä, sillehän coveroitiin upeasti July Morning.

Pitää kuitenkin muistaa että edellä lytätyt kappaleet olisivat jonkin toisen artistin hevirokkilevyllä sitä parasta antia, ja tässä on kyse enemmänkin toisinaan jopa parkkiintuneelle kuuntelijalle liian tutuista maneereista. Hankala levy siis arvotettavaksi, kun helmiä ja tosiaan paikoin liiankin taattua laatua piisaa. Mutta ainahan sitä ainakin minun mielestäni pitäisi albumin saamaa numeroa katsoa ensimmäiseksi artistin oman diskografian sisällä ja nyt kävi samoin kuin 2004: kahden virkistävän ja loistavan levyn jälkeen tulee eteen se tavallisempi välipala. Perushyvää vanhoille ystäville, mutta hyvänpäiväntutut eivät innostune.

Tämän kevään Euroopan-kiertueen soisi kyllä tuovan Mr Pellin ensi kertaa Suomeenkin, edes kesäfestareille! Kolme keikkaa aiemmin live-dvd:n kuvaukseenkin käytetyssä Bochumin Zechessä ovat loppuunmyytyjä peräkkäisille päiville, joten saksalaiset ainakin ymmärtävät hyvän päälle. Toivottavasti meikäläisetkin sitten tilaisuuden tullen.

7,5/10
Jussi Kallinen