No jo on taas bändi nimellä siunattu. Kun saatekirjeestä vielä selviää, että 2011 perustettu puolalaisduo Seagulls Insane And The Swans Deceased Mining Out The Void määrittelee musiikkinsa avantgardistiseksi post black metaliksi, ei elohiiren nykiminen silmässä ole kaukana. Lieviä pakkoliikkeitä on havaittavissa siksikin, että tästäkin bändistä löytyy (taas kerran) se ilmeisesti Witching Hour Productionsin bändeille pakollinen Behemoth-kytkös; herra Havoc, joka pistää miettimään, onko Behemoth joku puolainen peruskurssi, josta sitten ponnahdetaan omiin projekteihin.

Vaan nimet, tittelit, genreilyt ja linkitykset sikseen, sillä Seagulls... ei ole periaatteessa lainkaan hullumman kuuloista huttua, mutta kokonaisuutena se jättää silti nimettömine kappaleineen itsestään hieman päämäärättömän kuvan. Pääpaino on viipyilevässä tai keskitempoisessa teollisuushenkisessä musiikissa ja sen painostavassa ilmapiirissä, josta voisi löytää jonkinlaista sukulaissieluisuutta vaikkapa Thornsin suuntaan. Kitarat luovat kylmiä, pelkistettyjä sävelkulkuja, jota sävytetään black metal -henkisillä vokaaleilla, jotka eivät tosin liiku rääkymislinjalla, vaan enemmänkin jossain nykymuotoisen Deathspell Omegan tyylisissä korinoissa.

Levyn vahvuudeksi voi laskea sen, etteivät sen suhteellisen pitkät kappaleet nojaa liikaa toisiinsa, vaan toimivat itsenäisinä teoksina. Efektit varsinkin kappaleiden lopuissa puolestaan luovat yhtenäisyyttä ja jatkuvuutta. Sisältö ei kuitenkaan jaksa täysin kantaa, sillä seassa on hetkiä, jotka eivät vie levyä eteenpäin. Päällimmäisenä kappaleista toimii vahvimmin keskivaiheen III hyvinkin Blut Aus Nordin tapaisilla tunnelmoinneillaan, vaikka ei se kahdentoista minuutin kestossaan aivan jaksa pitää mielenkiintoisuuttaan. Päätöskappale, 17-minuuttinen V  liikkuu lähinnä Sunn O))):n maastoissa, mutta sen epäinhimillinen matka läpi ydinjätesaastan käy melko raskaaksi.

Seagulls Insane And The Swans Deceased Mining Out The Voidin pinnan alla on hyviä ideoita ja monesti ne myös toimivat, mutta levy sisältää myös turhaa tyhjäkäyntiä. Parhaimmillaan levy on hyvinkin vahvaa teollisuushenkistä metallia/äänikollaasia, mutta olisin kaivannut selvästi enemmän III:n tapaista tarttumapintaa. Lievästä hajanaisuudestaan huolimatta kelpo levy, mutta se viimeinen silaus jää silti puuttumaan.