RAM saa minut tuntemaan itseni vanhaksi. Death on nostalgiamatka noin vuoteen 1984, jolloin kovia juttuja olivat Iron Maidenin Piece Of Mind  ja varhainen Judas Priest (kyllä, Priestin kahden ekan levyn materiaalia sisältäviä levyjä oli jo tuolloin tavaratalojen alelaareissa koululaiselle sopivalla hinnalla). Kovin kaikista oli tietysti Mercyful Faten tarunhohtoinen Melissa, koska sitä ei juuri tuolloin saanut mistään.

Nykyään ajat ovat toiset, ja niinpä tämäkin ruotsalaissakki marssittaa saataville häpeämättömän tribuutin, mutta tekee sen asiallisesti, hyvällä maulla ja monelta kohdin onnistuneestikin. Onnistuneimmin RAM seuraa juuri Mercyful Faten metsään ripottelemia leivänmuruja. Monimutkaiset ja monitasoiset sävellykset ovat onnistuneet keskimääräistä true metal –viritystä paremmin, ja mikä parasta, niissä on jopa asiaankuuluvan painostava tunnelma. Esikuvan lailla pelottavaan on toki vielä matkaa. Tässä mielessä kappaleen Defiant  Iron Maidenin hajuiset kitaraosuudet ovatkin miltei väärässä seurassa, vaikka kappale muuten hyvä onkin.

Tästä päästäänkin Deathin heikkouksiin. RAM ei kykene ylläpitämään hienoa tunnelmaa taukoamatta, eikä materiaalinkaan voi sanoa olevan yhtenäistä kuin erittäin laajalla katsantokannalla. Lisäksi annan pitkän miinuksen levyn päättävästä instrumentaalista, joka on täysin turhaa kitarakuviointia vailla sen suurempia yhtymäkohtia aiemmin kuultuun materiaaliin. Ei vähän alle kolmevarttisen levyn pitäisi mikään häpeä näissä vanhan liiton jutuissa olla!

Huomattavasti enemmän takerrun nyt kuitenkin siihen, että Death operoi liikaa fiiliksillä. Biisit jäävät sävellyksinä liikaa vaikuttajista jälkeen ja lopuksi myön liian huonosti mieleen. Yritys on siitäkin huolimatta sen verran mainio, että mielenkiinnolla seuraan bändin jatkotoimia. Jos sisältö saadaan yhtä hyvään kuosiin kuin muoto, niin taivas on enää RAMille rajana. Tai helvetti. Ihan kuinka vaan.

Bonus-dvd:ltä löytyy kliseisen videoklipin lisäksi kahdeksan biisin ja noin 40 minuutin veto (olisiko jopa koko keikka) vuoden 2010 Keep It True –festivaaleilta. Vaikka tallenteella hetkensä onkin, ei RAM tavoita samaa intensiteettiä kuin studiossa. Varsinkin yhtyeen lava-esiintyminen on vaisua. Solistilla ei ole karismaa, ja ehkäpä yleisön kosiskelu ei KIT-festareilla kuulu asiaan. Muutkin soittajat tuntuvat vain seisoskelevan paikoillaan, vähäistä päänheilutusta huolimatta. Mistään visuaalisesta ilottelusta ei siis varsinaisesti ole pelkoa.

Musiikillisesti homma on kaksijakoinen - se joko toimii tai tökkii. Puolenvälin tienoilla setti muistuttaa kivireen kiskomista, mutta alun parin biisin jälkeen meno maistuu, ja uudestaan taas lopussa. Kuvallinen toteutus on sekin outo sekoitus onnistumista ja huteja. Riittävän monella kameralla kuvattu ja maltilla ohjattu pätkä toimii, mutta valaistus on näemmä tuottanut ongelmia, sillä värit ovat omituisen haaleat. Aivan kuin pätkän värimaailma olisi jossain värillisen ja mustavalkoisen puolivälissä. Äänet puolestaan ovat asialliset, joten tilinpäätöksenä paketin kuvallisesta annista voi sanoa, että se on juuri omiaan studiolevyn kylkiäiseksi.