Miksei kukaan ole keksinyt uutta termiä yli 40 vuotta sitten lanseeratulle superkokoonpano-käsitteelle? No, sellaisesta Flying Colorsissa on kuitenkin kyse.

Flying Colors on kahden Transatlantic-jäsenen ja kahden Dixie Dregs -miekkosen ympärille kasattu kokoonpano, johon on haettu täydennystä nuorempaan laulajapolveen lukeutuvalla Casey McPhersonilla. Kieltämättä McPhersonin portfolio on vaatimaton ryhmän muiden jäsenten -Steve Morsen (Deep Purple, Dixie Dregs), Dave LaRuen (Dixie Dregs), Neal Morsen (ex- Spock's Beard) ja Mike Portnoyn (ex- Dream Theater)- rinnalla, mutta ilman tämän Alpha Rev -solistin läsnäoloa Flying Colorsin debyytille tuskin olisi saatu loihdittua yhtä ajan tasalla olevaa tunnelmaa.

Transatlanticin retroprogea tai Dixie Dregsin kimuranttia instrumentaali-ilottelua odottaville musiikinystäville Flying Colors saattaa muodostua pettymykseksi, joten kaikki tämänkaltaiset ennakko-odotukset on syytä heittää jo kättelyssä syrjään. Progressiivista rockia levyllä on toki tarjolla jonkin verran, mm. levyn avaavassa Blue Oceanissa ja päätöskappaleessa Infinite Fire, mutta pääpaino on laulupohjaisessa rockissa, jota on kuorrutettu äärimmäisen taidokkaalla musisoinnilla, hieman samaan tapaan kuin Kevin Gilbert -vainaan Toy Matinee -projekti reilut 20 vuotta sitten. Peter Collinsin tuottamaa kokonaisuutta kuunnellessa mieleen tulee väistämättä, että Flying Colors on pyrkinyt saamaan aikaiseksi moderneilla soundeilla toteutetun eri aikakausien yhteentörmäyksen, joka kattaa osa-alueita The Beatlesista Steely Daniin ja Patrick Morazin aikaisesta Yesistä Jeff Buckleyyn ja Coldplayhin. Tuloksena onkin syntynyt sangen kirjava tuotos, jonka perusteella voi vetää johtopäätöksen, ettei Flying Colors ole vielä löytänyt omaa identiteettiään tai Transatlanticin kaltaista pelikenttää, jolla kaikki muusikot kohtaisivat suvereenisti toisensa.

Kaikkein selkeimmin ryhmästä nousevat esiin Casey McPherson jeffbuckleymaisine fraseerauksineen ja Steve Morse, joka esittelee kappaleissa tunnusomaisia kitaratyylittelyjään: Kitara soi komeasti olipa kyse sitten hillityistä näppäilyistä tai emotionaalisista sooloulvahduksista kuten kappaleella Better Than Walking Away. Näiden kahden jäsenen rinnalla erityisesti rytmisektio tuntuu jäävän statistin rooliin, eikä esim. Mike Portnoy ole koskaan kuulostanut yhtä persoonattomalta kuin näissä puitteissa.

Myös Neal Morse on vaarassa jäädä taustalle, mutta miehelle on annettava kunniaa oman mukavuusalueensa ulkopuolelle astumisesta. Vaikka Neal on ennenkin seilannut yhtä suoraviivaisilla linjoilla varhaisilla soololevyillään Neal Morse (1999) ja It's Not Too Late (2001), jäävät hänen koskettimensa taka-alalle ja aiemmista töistä poiketen hän on Flying Colorsin puitteissa kokeillut kykyjään miellyttävän vanhanaikaisen soundin omaavan sähköpianon parissa. Aivan mykkänä hän ei kuitenkaan suostu olemaan, ja päästessään mikin ääreen mm. Fool In My Heartissa, Nealin vahva presenssi tuntuu peittoavan McPhersonin alleen. Huomattavasti tasaväkisimmin kahden solistin yhteistyö toimii levyn huippukohdaksi kohoavassa Everything Changesissa, vaikka sen laulumelodia ja säkeistöjen sointukulku hipoo vaarallisen läheltä Cat Stevensin Wild Worldia.

Vaikka Flying Colors onnistuu kokoamaan nykyaikaiselta vaihtoehtorockilta kuulostavasta musiikista ja menneisyydestä ammentavista palasista herkullisiakin tuloksia, ei kokonaisuutta voi kutsua järin yhtäläisenkuuloiseksi. Parhaimmin ryhmä tuntuu kohtaavan toisensa Kaylan ja The Stormin kaltaisissa kappaleissa, joissa olisi ainesta potentiaalisiksi listavalloittajiksi. Niinikään omaa identiteettiä löytyy hyökkäävästä Shoulda Coulda Wouldasta, jota voisi luonnehtia Dixie Dregsillä terästetyksi vaihtoehtorockiksi. Samankaltaista omaan suuntaan hakeutuvaa linjaa löytyy nyrjähtänyttä funkia ja vaihtoehtorockia yhdistelevästä Forever In A Dazesta, joka on yksi kiekon yllättävimmistä kappaleista.

Mutta kun ryhmän on pitänyt ängetä vastapainoksi The Beatles -vaikutteita (Love is What I´m Looking For ja Fool In My Heart) tai heviä ja traditionaalista sävelmää yhdistelevä All Falls Down, alkaa käsitys jo kallistua sille suunnalle, että Flying Colors pyrkii tarjoamaan kompromissimaisesti jokaiselle jotakin. Pienellä tiivistämisellä ja muutamalla kappaleiden pudottamisella paketista olisi saanut huomattavasti yhtenäisemmän.