Epica on kymmenvuotisen olemassaolonsa aikana luonut menestyksekkään uran, joka on taannut sille lukuisia keikkoja Euroopan suurimmilla festareilla sekä jatkuvaa kiertämistä maailman kolkassa jos toisessakin. En yhtään ihmettele sitä, että kansaan uppoaa, sillä hollantilaisbändin kaksi edellistä studioalbumia ovat olleet huikeita musiikillisia maailmoja, joista ei ole suuria teemoja, yllättäviä käänteitä ja loistobiisejä puuttunut. Requiem for the Indifferentillä Epica ei aivan enää kykene toistamaan sitä mahtavuutta, johon vuoden 2007 The Divine Conspiracylla ja pari vuotta myöhemmin seuranneella Design Your Universella päästiin.

Epicalle on muutamia suoraviivaisia hittibiisejä lukuunottamatta aina ollut ominaista tehdä erittäin polveilevaa ja varioivaa materiaalia, eikä Requiem for the Indifferent koe muutosta tässä suhteessa. Kappaleiden kestot ovat perinteistä radiomittaa selkeästi pidempiä, eikä ole mitenkään harvinaista, että yhden biisin sisällä saatetaan hyppiä rauhallisen tunnelmoinnin, synkkien goottisävyjen, mahtipontisen sinfonisuuden ja lähes deathmetallisen paahdon välillä täysin mielivaltaisesti. Tämän tyylillisen vaihtelun Epica jos joku on aina taitanut, mutta Requiem for the Indifferentillä varsinaiset tähtihetket ovat jääneet aiempaa vähemmiksi.

Yhdestä perisynnistään, eli levyn liialliseksi venytetystä pituudesta, Epica pitää edelleen kiinni, ja aivan turhaan. 73 minuutin matkan varrelle mahtuu sen verran heikompiakin hetkiä, että levyltä olisi aivan hyvin voinut napata vaikkapa täytebiisin kuvatuksen, vain reilut kolme minuuttia kestävän Guilty Demeanorin, pianovälisoitto Animan sekä polveilussaan jopa sekavaksi yltyvän Avalanchen pois, ja albumi kellottaisi vieläkin yli tunnin verran. Vaikka valtosa kappaleista on jälleen hyviä, ja muutama jopa erinomainen, ainakin minun kärsivällisyyteni harvoin sallii keskittyä yli 70 minuutin mittaiseen albumiin kerralla alusta loppuun, jolloin pari viimeistä kappaletta menee enemmän tai vähemmän odottaessa, että levy tulisi joskus päätökseensäkin.

Nyt kun haukut on haukuttu, pääsen viimein toteamaan, että kaikesta huolimatta Requiem for the Indifferent on todella hyvä levy. Yli kahdeksanminuuttiset kappaleet Serenade of Self-Destruction ja Requiem for the Indifferent yltävät seurassaan huipulle, vaikkei niistäkään aivan Consign to Oblivionin tai The Divine Conpiracyn nimikkobiisien mahtavuudelle ole vastusta. Monopoly of Truth on napakka levynaloittaja, ja Deep Water Horizonin ja Stay the Coursen muodostama tehokaksikko ei voisi paljon parempaan paikkaan tulla levyn ehtoopuolella tunnelmaa latistavan Guilty Demeanorin jälkeen.

Laulaja-biisintekijäkaksikosta Mark Jansen – Simone Simons ei edelleenkään löydy pahaa sanottavaa, sillä karjahtelut suovat sopivaa tasapainoa Simonen lauluille, eikä ärinöitä ole kuitenkaan liikaa survottu joka kohdan täytteeksi. Simone puolestaan on taas kehittynyt tulkinnassaan hippusen loistokkaammalle tasolle, ja erilaisia äänensävyjä tuntuu löytyvän vielä aiempaa enemmänkin.

Requiem for the Indifferent on mainio levytys, mutta kärsii pituudestaan, eikä löydä keinoja noustakseen kahden edeltävän levyn tasolle. Epican saadessa palaset kohdilleen, kuten Deep Water Horizonissa, Stay the Coursesessa ja levyn nimibiisissä, bändin musiikki on edelleen häikäisevän komeaa ja kaunista kuunneltavaa, mutta toivottavasti seuraavalla levytyksellä saadaan kurssi jälleen noususuhdanteeseen Requiem for the Indifferentin ollessa pienoinen pettymys Nightwishin ohella viime vuosien hienoimmat naislauluvetoiset sinfoniset metallialbumit värkänneeltä yhtyeeltä.

Albumista julkaistaan lukuisia eri versioita, joista Euroopan digipack-julkaisu sisältää bonusraidan nimeltään Nostalgia.