Englannin Cornwallista ponnistava KaiDekA kutsuu itseään "nu thrashiksi". Tämä rässäyksen ja uusiometallin oletettu yhdistelmä on vaivattominta kuitata sillä, että KaiDekA kuulostaa melko paljon Machine Headin Supercharger/The Burning Red -aikakauden tuotoksilta. Eli ne eivät ole sen enempää nu metalia, thrashia kuin muutakaan groovailua, vaan jotain niiden välistä.

No, onneksi False Idols And Pyrite Thrones ei kuitenkaan ole yhtä surullisen huono kuin edellä mainitut verrokkinsa. Albumin starttaava Placebos Devine kuulostaa vielä kohtuullisen mielenkiintoiselta ja omaperäiseltäkin, mutta tympeämmän totuuden äärelle päästään jo toisen kappaleen aikana. KaiDekA pyrkii rapian pariminuuttisen Lets Blame Dahmerin ajan varhaisen SlipKnotin hysteeriseen väkivaltaisuuteen, mutta jää hieman liian kiltiksi ja sortuu mallcorelta maistuvien riffiensä monotonisuuteen.

Isommaksi ongelmaksi muodostuu levyn 53 minuutin mitta, sillä KaiDekA ei levyn lopuissa kappaleissa sen enempää edisty, kehity kuin monipuolistukaan. Jos jotain, niin loppulevy menee vain biisi biisiltä junnaavammaksi ja tunkkaisemmaksi kuunnella. Pahimmillaan, kuten vaikkapa Seize The Dayssä  kuulija luuleekin jo joutuneensa keskelle loppumatonta breakdownia.

Eihän tarkasti soitetuissa ääriraskaissa riffeissä varsinaisesti mitään vikaa ole, mutta jos niitä soitetaan tunti yhtäjaksoisesti pystymättä ilmaisemaan musiikilla mitään muita tuntemuksia kuin raivoa, niin käyhän se jo raivostuttamaan kuulijaakin. En henkilökohtaisesti ole koskaan kokenut muiden levylle raivoamista millään tavalla katarttiseksi, vaan sellaista varten menen itse meren rannalle karjumaan vastatuuleen. Eipä silti, kyllä brittikollit toki satunnaisen kehaisunkin ansaitsevat, sillä esimerkiksi Drowningin loppuliuku on sen sortin turpasaunaa, että sen uhkaavuus ja kiukku saavuttavat jo varhaisen 'Knotin. Biisi kuulostaa vaaralliselta niin itselle kuin muillekin. Repentissä yhtye yrittää murtautua itse sorvaamastaan muotista ja puolionnistuneesti kurottelee System Of A Downin debyytin kaltaiseen nykivän äkkiväärään omituisuuteen.

Satunnaisia omaperäisyyden pilkahduksia siis korviin eksyy, mutta kylläpä levyssä on pidemmässä juoksussa jotain vikaa jopa oman tyylilajinsakin sisällä, jos näin pitkänkin albumin useimmat riffit on Machine Headin, Panteran tai Black Label Societyn kuuloinen sellaisellekin kuulijalle joka ei groove metalia oikeastaan edes kuuntele...

Tanakkaa, mutta näppärästä brändäysyrityksestään huolimatta jokseenkin epäomaperäistä rytinää on tämä.