Yhdeksättä uravuottaan käyvä jyväskyläläinen Soulfallen tuntuu jakavan mielipiteitä musisointinsa suhteen. Siinä missä toiset ovat löytäneet yhtyeestä uusia tuulia ja kauniita sävyjä, tämä toinen yleisö on kokenut synkistelyhenkisen monimetallimuodon lähinnä yhdentekevänä keskikertaisuudessa kahlaamisena. Niin taitaa käydä tälläkin kertaa, kun vuorossa on yhtyeen kolmas täyspitkä. Yhtyeen omien sanojen mukaan The Promise of Hell päättääkin ensimmäisellä levyllä alkaneen temaattisen trilogian tähän kappalekokonaisuuteen.

Musikaalisesti The Promise of Hell sekottaa samaan pakkaan kortteja monesta eri tyylilajista. Nämä "maat", korttipakkavertausta jatkaakseni, voisi jakaa dark-, black- ja death -metallilajeihin, neljännen edustaessa enemmänkin Nightwish/Therion-koulukunnan sinfonisempaa puolta. Kuten arvata saattaa, moisesta yhdistelmästä löytyy sekä tukku onnistumisia, että huteja. Enkä ole aivan varma kumpia tästä tapauksesta löytyy enemmän.

Jos jostain olen kuitenkin varma, niin siitä, ettei moinen monisäieteos toimi koskaan erityisen hyvin. Ei ainakaan tällä osaamisen asteella. Jotta saisin tämän kuulostamaan mahdollismman vähän loukkaavalta, kehottaisin lähinnä pyytämään suutaria pysymään lestissään.

Jos edes tasaisen suosittuja ja osumia urallaan tehnyt Dimmu Borgir ei saanut toimimaan pömpöösiä deathin ja blackin sinfonista, orkestraalitasolle nousevaa suoritusta, miten reilusti pienemmällä budjetilla ja alemman tason tuotannolla toimiva "pienbändi" saisi moisen suoriutumaan ongelmitta ja vielä lisäten siihen näitä Nightwish-maistiaisia? Tai death metal -piirteitä?

Kaikki kunnia Soulfallenille kunnianhimosta ja per aspera ad astra -asenteesta, mutta tälle lautaselle on tainnut mahtua vähän liikaa kaikkea, ja toisaalta kunnolla ei mitään hyvää. Monipuolisuus on toki hyvästä, mutta onko samalle levylle aivan pakko ängetä vähintään neljää eri laulutyyliä? Siis matalaa örinää, kuivakkaa rääkynää, puhtaita mieslauluja ja vielä naislauluosuuksia. Etenkään kuin näistä puolia ei voi pitää edes hyvinä onnistumisina. Örinä-äänelle täytyy sentään antaa kehu vankasta jäljestä.

Ei sillä, levylle on mahtunut hyviä kitaramelodioita, muutamia hienoja kosketinsovituksia ja muuta pientä kivaa yksityiskohtien tasolla. Mutta jos samalla levyllä voi kuulla noin viittä eri metalligenreä ja siltikään levylle ei olla saatu mahtumaan yhtään oikeasti todella hyvää biisiä, on jossain menty mielestäni metsään. Joskus, monestikin, vähemmän on enemmän.

Soundit ovat kuitenkin hyvät ja siinä mielessä tuotanto on eittämättä hyvin kohdallaan. Sovituksista, ja miksei sävellyksistä ylipäätään, voisi olla montaa mieltä. Ja ne kuivakat rääkynät että puhepätkät olisi voinut jättää tästä paletista hyvin pois minkään kärsimättä. Vahvan örinän ohella naislaulu tuntui jo riittävältä kontrastilta.

Narinasta huolimatta levyllä on omat tyydyttävät hetkensä, josta pisteet kotiin. Taitoa ja ideaa bändillä on, mikä on aina hieno homma. Vielä kun oppisivat karsimaan ylimääräiset minimiin ja tiivistämään kaiken luomistaidon yhteen ja samaan suuntaan. Monipuolisen metallin ystäville tämä on jotakuinkin "varma osuma".