Jostain käsittämättömästä syystä jyväskyläläinen Swallow the Sun on jäänyt itselleni melkoisen tuntemattomaksi bändiksi. Ensimmäisen kerran tutustuin orkesteriin paremmin vasta taannoisella Spinefeast -risteilyllä, jolloin parhaaseen iltapäivän krapula-aikaan sijoittunut keikka puhalteli onnistuneesti hämähäkinseitit päästä ja sai aikaan tarpeen kuulla lisää bändin tuotantoa. Ja tuota herkkua saatiinkin uuden Emerald Forest and the Blackbird -pitkäsoiton myötä.

Musiikilliselta tyyliltään Swallow the Sun on melkoinen kaleidoskooppi; hallitsevimpana luonteenpiirteenä vaikuttaa doom- ja death-poljento, mutta soppaan sekoitetaan niin paljon erilaisia vaikutteita, ettei tiukkaa kategorisointia tule tehdä. Ja huonomminkin olisivat jampat voineet keitoksensa ainesosat valita; reseptistä löytyy Hypocrisya, Katatoniaa, My Dying Bridea, Dimmu Borgiria, Opethia, Godgorya ynnä muita lajityyppiensä aatelisia. Onpa yhdellä viisulla mukana Nightwish-laulaja Anette Olzonkin, ja vierailu onkin onnistunut veto ja sopii kyseiseen kappaleeseen mainiosti vailla Minni Hiiri -karmaa. Useista aikalaistovereistaan poiketen myös levyn sanoitukset ovat tarkastelun arvoiset, ajoittaisista kömpelyyksistä huolimatta.

Emerald Forest and the Blackbird ei todellakaan ole taustamusiikkia, vaan se jaksaa haastaa kuulijaansa jatkuvasti etsimään ja löytämään jotain uutta - esitys on niin monimuotoinen että kuunteluväsymystä ei helposti tule ja kiekon pyöräyttää mielellään uudelleen soimaan, mikäli vain aika antaa myöten. 66 minuuttia kestävä harkko ei siis anna armoa kuuntelijalle kestonsakaan suhteen. Vaikka yhtään tulevaa hevikaraoke-viisua ei tältä albumilta tule löytymään, ei melodioita ole unohdettu vaan levyltä löytyy useita maukkaita sähköisiä riffejä. Parhaimmillaan akustisissa kitaramelodioissa ollaan tavoitettu jotain hyvinkin suomalaiskansallista melankoliaa - saavutus johon tällä tasolla harva pystyy.

Levyn tinkimättömyys ja vaativuus on ehkä myös hieman kaksiteräinen miekka - kuuntelijan sataprosenttisen huomion vaatimisessa on vaarana se että tarkkaavaisuuden notkahtaessa räimeen voi tulkita myös hieman tasapaksuksi kokemukseksi. Tiivistämällä albumin kokonaispituutta olisi tulokseksi saatu helpommin lähestyttävä sekä paremmin mielenkiinnon säilyttävä, suvannoton tuotos. Mutta nillitys niikseen, näinkin Swallow the Sun pyyhkii suvereenisti pöydän ja heittää laskisankoon suurimman osan 2000-luvun uusista bändeistä.