Vuonna 2005 perustettu The Wounded Kings ei ole itselle entuudestaan kovinkaan tuttu yhtye, lähinnä nimen jokuseen otteeseen kuullut -sarjaa. Jäsenvaihdoksia läpikäyneen englantilaisyhtyeen järjestyksessään kolmas levy In the Chapel of the Black Hand tarjoilee joka tapauksessa hiukan runsaan 40-minuuttisen mitalta naislauluvetoista tradisuunnan doom metalia, jossa retroa ja vintagea on jossain määrin haettu niin hammondein, mellotronein kuin muutoinkin konstailemattomin luomusoundein.

Pääosin mennään hitaamman kautta, raskaasti ja vanhanajan occult-viboja tavoitellen, joskaan aivan sinne 60- ja 70-lukujen parhaimpiin ulottuvuuksiin ei edetäkään. Suunta ja ote ovat selkeästi modernimmat, joskin toki tarvittavilla kumarruksilla tämän tästä määrättyihin alkuihin / juuriin -split. Sharie Neylandin äänessä – kuten herr Puuperä jo yllä totesikin – on tosiaan tiettyä aavemaisuutta, ja vibraava vokalointi istuukin kuin hauta-arkun reunaan nakutettu tuotoksen tarjoamaan, yöllisen kolkkoon tunnelmaan.

Siinä missä esim. Jex Thoth suorittaa huuruista rituaaliaan enimmäkseen auringonpaisteessa nurmikentällä, messuaa The Wounded Kings ainakin tämän materiaalinsa perusteella öisillä loppusyksyn sateiden viilentämillä raunioilla. Tavallaan kliseinen mielikuva, mutta perushommathan totutustikin toimivat, kun ne tehdään hyvän maun ja tyylitajun pohjalta. Lovecraftia en tästä niinkään löydä, mutta kaikenmoiset ghoulit ja bansheet hengittämässä niskaan kalmanhajuisissa kellarikäytävien syvyyksissä pitävät ainakin tämän dungeonin mestarin hereillä ja valppaana koko levyn alusta loppuun!

8/10
Frostheim

Radikaaleja kokoonpanomuutoksia toteuttanut englantilainen The Wounded Kings palaa omaperäisen doom metalin areenalle kolmannella täyspitkällään, jonka nimi enteilee levyn tunnelmia: In the Chapel of the Black Hand. Vuoden 2010 The Shadow Over Atlantis antoi jo kovia näyttöjä siitä, että Englannissa on muitakin omintakeisen riffi- ja melodiatajun omaavia heavy metal –yhtyeitä, kuin eräs kellaribändi jonka kitaristi sai hiljattain syöpädiagnoosin.

Silmiinpistävin piirre uudella levyllä ovat naispuolisen solistin varsin ilmiömäiset ja tunnelmalliset laulut; kaikessa silkassa aavemaisuudessaan ne saavat aikaan kylmiä väreitä ainakin tämän kirjoittajassa, ja sopivat hyvin yhteen musiikin kanssa kuin kultisti savuiselle jazz-klubille.

Levy iskeytyy tajuntaan toki jo ensi sekunneista lähtien varsin voimallisesti, mutta useampi kuuntelukerta vain korostaa levyn karmivaa tunnelmaa ja toistuvassa kuuntelussa vahvat mielikuvat lovecraftiaanisen novellin mielenmaisemista musiikin muodossa vain vahvistuvat.

In the Chapel of the Black Hand on kenties helpoiten lähestyttävää The Wounded Kingsiä tähän mennessä: kappaleet perustuvat varsin yksinkertaisiin sointukulkuihin ja melodioihin, mutta ovat toki silti kaukana perusradiorallatuksista. Tunnelmallisuus ja musiikin herättämät vahvat mielikuvat ovat edelleen tämän englantilaisyhtyeen vahvin ja vetoavin piirre.

8½/10

Heikki Puuperä