Vihdoinkin! Pitkän, melkein viiden vuoden tauon jälkeen uusi Lana Lane –albumi!

Ilo oli valitettavasti ennenaikainen, sillä rouva näemmä jatkaa samalla linjalla kuin viimeisillä levyillään ennen paussia. Ideat tuntuvat toden totta olevan lopussa. Soitto on hienoa ja varsinkin laulu totuttuun tapaan upeata, mutta eihän näistä biiseistä ole mihinkään. Maybe We’ll Meet Againin laulumelodia on lähinnä oikeita raiteita, mutta muuten El Dorado Hotel lepää hyvin paljon Lanan, tuon hardrockin suurimman diivan, varassa.

Sävellykset ovat Lanen, miehensä Erik Norlanderin ja monivuotisen luottokitaristin Mark McCriten käsialaa. Ne ovat jälleen tietysti monimutkaisia eepoksia, kuten sinfoniseen hard rockiin sopiikin, mutta tuntuvat vanhojen ideoiden kierrätykseltä, tai pöytälaatikoiden tyhjentämiseltä jämäideoista. Kappaleiden tasoa eivät nosta edes asialliset soittokumppanit, joista tunnetuimmat ovat Asian John Payne, Jay Schellen ja Guthrie Govan, kaikki ammattimiehiä, jotka eivät sorru omaan näppäryyteensä, vaikka se näillä sävellyksillä helppoa olisikin.

Vaikka levyä miten pyörittelisi, ei siitä saa tolkkua. Lana Lanen uran alkupuolen kultakimpaleet ovat juuttuneet sen verran tukevasti alitajuntaan, että koko El Dorado Hotelin keston ajan odottaa huippubiisiä, kliimaksia, tai lopun lähestyessä, ihan mitä hyvänsä kulminaatiopistettä. Asiallinen soitto ja kaunis laulu eivät tässä tapauksessa juuri tyydytä. Rutiinibiiseillä ja normisuorituksella Lana ja pojat ansaitsevat juuri ja juuri kuutosen, mutta nyt olisi syytä hakea tuoreita ideoita tai tuoretta verta biisien tekoon seuraavaan levyyn mennessä.