Puolassa eräänlaista Yngwie Malmsteen -statusta nauttiva, tai ainakin ruotsalaiseen velhoon helposti verrattava  kitarasankari Boguslaw Balcerak on ilmeisen kova Ynkkä-fani itsekin.  Vai mitä sanotte siitä että mies on neoklassista kitaraheviä tekevä kaveri, joka nimeää yhtyeen itsensä mukaan? Eikä siinä vielä kaikki. Onhan tämä Puolan haasteellisesti lausuttavan nimen omaava luuttutaituri kaapinut levylleen mukaan myös ex-Malmsteen -kurkut Mark Boalsin ja Göran Edmanin.

Levyä on mainostettu teemalla "12 first class songs, full of big riffs,  dynamic rhythms, jaw dropping guitar solos..." Eli aika kitaravetoinen projekti on käsillä.

Ylisanoja on esittelytekstissä käytetty vuolaasti, eikä vaatimattomuus olekaan kitarasankarien ominaisuus. Yngwien levytyksistä tämän projektin erottaa positiivisella tavalla se, että siinä on käytetty hieman enemmän kitaralla orkestrointia, eli ei pelkkää yksittäistä tilua basson ja rumpujen päällä. Kitaraa on käytetty laajalla skaalalla hyväksi, sortumatta aina pitkäpiimäisiksi muuttuviin tilutteluorgioihin. Silti, kappaleiden nojatessa näin vahvasti kitarasankarin omiin kitaratarpeisiin on aina vaarana, että kappaleet ja musiikki jäävät sittenkin sivuosaan.

Vähän näin käy kyllä Crylordin Blood of the Prohets -levynkin kanssa. Hyvät laulajat levyllä kyllä on, sillä entistä Ynkkä-duoa säestää myös Evidence One -keuhko Carsten "Lizard" Schültz. Valitettavasti loistavien vokalistien läsnäolo ei aina onnistu kannattamaan heaman sekoilevaa kappalemateriaalia. Levy on tuotettu hyvin, sillä tuottajana on häärinyt King Diamond -kepittäjä Andy LaRocque. Materiaali on mukavia maistiasia raskaamman musiikin historiasta, eikä vähiten 1980-luvun hevin maailmasta. Levyä on siis ihan mukava kuunnella, ja itse virtuoosin voisi sanoa olevan jopa parempisoundinen kitaristi kuin ruotsalainen esikuvansa. Teknisesti soitto on moitteetonta ja monipuolista, mutta hittimateriaalia tai todella toimivia kappaleita ei levyllä kauhean montaa löydy.

Instrumentaali-intro, hienosti orkestroitu Ante Bellum lupaa paljon mutta tämän jälkeen oikeastaan vain The Heretic ja Valley of the Dead iskevät kokonaisuutena hyvin. Potentiaalia tässä olisi vaikka mihin, mutta liiallinen kokeilu, poukkoilu ja kitaran yksinvaltainen asema jarruttavat biisejä. Ehkä vähemmän olisi ollut paikoitellen enemmän?