Pandaemonium, tuo helvetin pääkaupunki, jonka langenneet enkelit rakensivat Mammonan kehotuksesta John Miltonin eeppisessä runoelmassa Kadotettu paratiisi, sattuu olemaan myös italialaisen power metal –yhtyeen nimi. Thrash-yhtye Mad Faithin raunioille vuonna 1995 perustettu yhtye ei ole levytysrintamalla turhaa kiirettä pitänyt; The Last Prayer on vasta yhtyeen kolmas levy ja ensimmäinen levytys sitten vuoden 2005 julkaistun Return to Realityn jälkeen. Luulisi, että seitsemän vuoden hiljaiselon aikana bändi olisi hionut lähes täydellisen power metal –helmen, jota vanhan Rhapsodyn, Dominen ja Skylarkin fanit voisivat kunnioittavasti kumartaa, mutta näin ei kuitenkaan ole. Ei edes lähimainkaan.

The Last Prayerin eeppinen power ei ensinnäkään tarjoa juuri mitään uutta. Tässä ei sinällään ole mitään vikaa, jos musiikissa on keskitytty olennaisuuksiin eli hyviin biiseihin. Levy on kuitenkin sävellyksellisesti parhaimmillaankin keskinkertainen, eivätkä nätit folk-vaikutteet tuo musiikkiin paljoakaan lisäarvoa. Toisekseen yhtyeen vokalistin, Daniel Redan, ainutlaatuiseksi mainostettu ääni on todellakin ainutlaatuinen ja suhteellisen kammottavaa kuultavaa. Redaa voisi kuvailla köyhän miehen David DeFeisiksi, jonka kollotuksessa on yritystä olla jossain määrin samalla tavalla dramaattinen ja monipuolinen, siinä kuitenkin suurimmalta osin epäonnistuen.

Pandaemoniumin kolmas levytys tuntuu kohtuullisesta kestostaan huolimatta ylipitkältä. Kappaleiden keskimitta on noin viisi minuuttia, mutta usein siinä kahden minuutin kohdalla alkaa toivoa, että kappale loppuisi ja toinen alkaisi. Ideoita ei yksinkertaisesti riitä ylläpitämään kuuntelijan mielenkiintoa. Biiseistä vain Through the Windissa on laukkakomppeineen ihan hyvää yritystä ja loppupuolelta löytyvä Epitaph-instrumentaali on hyvä lähinnä siksi, ettei sen aikana tarvitse kuunnella Redan ainutlaatuista laulusuoritusta. The Last Prayer on sävelteoksena täysin 90-luvulle jämähtänyt reliikki, eikä se siltikään vedä vertoja oman genrensä klassikkolevytyksille. Suositellaan vain kovapintaisimmille ja uskollisimmille italialaisen voimametallin faneille.