The Path of Totalityn levyarvio on varmaankin vaikein arvio, mitä olen kirjoittanut. Olen kuunnellut levyä hartaasti ja miettinyt, mitä helvettiä siitä sanoisin. Taustoitetaanpa hieman.

Olen ns. pitkän linjan Korn-diggari, hirveä fanipoika ja muutenkin rasittava kaveri. Olen nähnyt yhtyeen nousut ja laskut, ollut sen tukena aina ostamassa uuden lätyn samantien sen ilmestyttyä, sekä sulattanut muutokset ja miehistönvaihdokset yllättävänkin hyvin. 2010 kesällä ilmestynyt III – Remember Who You Are oli mahtavasti onnistunut paluu juurille, siihen raakaan ja vihaiseen purkaukseen, mistä Kornissa alun perin oli kyse. Kuullessani yhtyeen valmistelevan dubstep-levyä, meinasin repiä pakarani voimakkaasti eri suuntiin: Mutta MINÄ vi-haan dubstepia!

En siis odottanut uutta levyä oikeastaan yhtään ja kyseessä onkin ensimmäinen Korn-levy sitten 90-luvun puolivälin, jota en ostanut julkaisupäivänä. Postinkantaja kuitenkin toi arviokiekon ja sitä on nyt sulateltu kuukauden päivät, joiden aikana olen tullut päätelmään, että paskan remix-kiekon sijaan Path of Totality on erittäin hyvin onnistunut. Ai miksi?

No siksi, että:

Davis laulaa edelleen upeasti, ja vaikkei riffeissä ole tuttua murskaavaa potkua tai vaikka Fieldyn basso ei läpsyttelisikään yhtä rujosti läpi, ovat kappaleet silti ehtaa Kornia: kertosäkeet ovat kohdillaan ja helposti muistettavissa. Toki taustalla säksättää ja vinkuu sitä sun tätä (en nyt edes yritä väittää, että ymmärtäisin dubstepista yhtään mitään), mutta se ei kuulosta ollenkaan päälleliimatulta. Tilannehan on siis se, että levyllä vierailee seitsemän eri dubstep-artistia tuomaan biiseihin oman mausteensa. Osa toimii paremmin kuin muut, mutta kaikki kollaboraatiot toimivat vähintäänkin hyvin ja biisien ulkomuoto on hyvinkin luonnollinen.

Merkillepantavaa edellislevyn analogisen orgaanisuuden ja livehenkisyyden jälkeen Path of Totalityn erittäin kylmä, painostava, konemainen ja millintarkka ilme. Vaikkei soundit olekaan metallille ominaisella tavalla raskaat, on levy silti yhtä turpaanvetoa alusta loppuun. Erityisesti haluan nostaa esille Skrillexin kanssa toteutetun Get Up!in, Excicionin My Wallin sekä Skrillexin ja Kill The Noisen Narcissistic Cannibalin – kaikesta oheissälästä huolimatta nämä ovat selvästi Korn-biisejä.

Korn on ihmeellinen bändi. Se luo nahkansa aina uudestaan, palatakseen vanhaan, jotta voisi luoda nahkansa uudelleen, tehden yhä biisit silti jokseenkin samalla kaavalla. En uskalla edes arvata, mitä bändi tekee seuraavaksi. Nyt riski kannatti, ainakin musiikillisesti. En tosin voi olla ajattelematta, miltä levy kuulostaisi Kornin perinteisin keinoin – ehkä liian tutulta?