Primal Fear päräytti joskus viime vuosituhannen lopussa eponyymillä debyytillään. Sittemmin on ollut hiljaisempaa - rehellistä mutta valtosin tylsää perusheviä ilman suurempia kolahteluita. Toki yhtyeen levyt on tullut kuultua yleissivistyksenkin takia, mutten muista, että mikään olisi jäänyt muistiin tai levyhyllyyn.

Mutta otapa sitten Unbreakable. Reilun kymmenen vuoden yhdentekevän päätä-seinään-wannabe-judaspriesteilyn jälkeen Primal Fear ei nyt taaskaan tuoreelta kuulosta, mutta mukavalta sentään. Ja se on jo hyvin.

Monesti hittikipaleet tuutataan levyn alkuun - jäänne niiltä ajoilta, kun levyjä koekuunneltiin levykaupassa? Intron jälkeen tuleva Strike on kyllä levyn parempaa puoliskoa, mutta varsinaiset tähtihetket Unbreakablella osuvat kiekon keskivaiheen tuolle puolen: Metal Nationista eteenpäin - paria viimeistä perusrallia lukuunottamatta - tarjossa on muistikuvieni mukaan parhaimmillaan jopa siinä parasta Primal Fearia koskaan, mitä nyt Marching Again menee jo vähemmän tai enemmän landofthefreeksi.  Sattumaahan se on, etenkään kun Scheepers ei koskaan ole Hansenin Kaitsun bändikaverina ollut. Eiku.

Tästä viis, levyn puolivälin jälkeinen osuus mainitusta Metal Nationista Marching Againiin on terävää heavy metalia. Levyn alku ja loppu ei yllä tälle tasolle, vaan jää perusvarmaksi Primal Feariksi eli sen tasapaksun keskitien kulkijaksi.

Monesti voimametallia tuuttaavilla tai siitä läheltä liippaavilla yhtyeillä ne ripakammat menopalat ovat levyjen kohokohtia, pakolliset balladit kompastuskiviä. Primal Fear kippaa tämän kaavan - eniten powermetalmaisesti tykyttävä And There Was Silence on geneeristä pakkopullaa, Where Angels Die -slovari sekä etenkin myöskin hituri, mahtia ja pontta pukkaava Born Again yksiä Unbreakablen kohokohdista. Näissä vokalisti Ralf Scheepers laulaa jopa epäscheepersmäisesti, mukana on pehmeämpää ilmaisua jossa Halfordia ei yritetä imitoida niin lainkaan. Tokihan taustakuorot vahvistavat tätä mielikuvaa, etenkin jälkimmäisen likienkelkuorokuorrutuksissa.

Primal Fear on tähän mennessä ollut ainakin itselleni niitä b-luokan (tosin tunnustaen, sen paremman sellaisen)  perusbändejä, jotka eivät ole onnistuneet suuremmin säväyttämään. Unbreakable ei ole mikään genren merkkiteos myöskään, mutta yllättää jossain määrin positiivisesti - ja nousee genren nykytuotosten keskitason yläpuolelle. Pari yhdentekevämpää pois pudottamalla kokonaisuus olisi selvästikin parempi. Nyt kovat kappaleet hukutetaan keskiharmaaseen massaan.

Näin ammattitaitoisesta yhtyeestä kun on kyse, ei yllätä, että levy on myös teknisesti mainio. Soundit ovat perushyvät ja -raskaat, soitto kulkee, sovituksissa ei ole kitisemistä vaikkei varsinaisesti hurrattavaa ja niin edelleen. Varoituksen sanana kuitenkin hifisteille: ainakin arvostelukappaleessa (vbr @ ~256 kbit/s mp3) on havaittavissa välillä pientä säröä ja lisäksi nimikkokappale Unbreakable (Part 2):ssa tapahtuu lopussa selvää "notkumista", aivan kuin joidenkin taajuusalueiden äänenvoimakkuudet muuttuisivat edestakaisin hetkellisesti.  Liekö digipromon vika kuten havaittavia artefakteja aiheuttava vesileima?