2003, 2006, 2008 ja nyt sen väsyttävän inkkarimaailmanloppujutun vuonna 2012 jyrähtää, toden totta, sittenkin! Philadelphian Pharaoh'n neljäs täyspitkä albumi nousee entuudestaankin tasaisen korkeaa laatua tuottaneiden jenkkipoweristien parhaaksi. Pian parisen kuukautta promokappaletta pyöritelleenä ei voi kuin edelleen ottaa sitä kuuluisaa kuvitteellista hattua pois päästä, saman vaikutuksen Bury The Light tekee edelleen, joka ainoalla kuuntelukerralla.

Vaikka viimevuotinen Ten Years -lyhytsoitto olikin kerätty sieltä ja täältä todistettavan vahvasta ylijäämämateriaalista, minun on tämä uutukainen näpeissäni nyt helppo pysyä kannassani, että minillä tarjoiltiin yhtyeen kovinta materiaalia tähän mennessä ja lupailtiin juurikin tällaista jälkeä.

Jos Leave Me Here To Dream tuokin alkusekunneillaan erään brittiläisiä kitaraharmonioita ja erittäin kuuluvaa bassonplonkutusta käyttävän veteraanibändin mieleen, jatkaa se pian ihan omille vesilleen. Tim Aymarin aloittaessa vokalisointinsa, tapahtuu joka ikinen kerta ainakin tämän arvioijan päässä täydellinen kaiken huomion fokusoituminen. Väittäisin, ettei tällaista äärimmäisen väkevää tulkintaa ole juuri kuultu sitten herra R.J.Dion. Mietin pitkään, miten kuvaisin tämän, itsensä Chuck Schuldinerin viimeisen bändinsä ääneksi valitseman, kaverin tulkintaa, mutta eipä parempaa kuvausta tullut mieleen. Testatkaa itse, mutta minä antaisin Aymarille mieluusti RJD:n tunnettuuden. Ja elleivät myöskään aiemmin Aymarin yhteydessä mainitut Halford tai Dickinson ole kaukana, niin mitä vielä odottelet?

Jos jokin progressiivisuus on koskaan musiikille hyväksi, niin avausbiisin soolottelukohdat olkoot paras mahdollinen esimerkki sellaisesta. Matt Johnsenin porukka (rytmiryhmän Chrisit Kerns & Black) osoittaa äärimmäisen hyvää instrumenttiensa hallintaa, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa karkaile yksityisyrittäjäin urille palvelemasta sitä kaikkein tärlkeintä, itse kappaletta. Maltillinen rakentelu tulee hyvin esille esimerkiksi myös The Year Of The Blizzardissa, joka on kaikessa eeppisyydessään albumin pisin biisi. Ensikuuntelu tammikuun alussa jäi hyvin mieleen, kun kahlasin napit korvissani äärimmäisessä, tälle talvelle tutussa lumimyräkässä. Joskus sitä vain raidan nimi osuu varsin hyvin olosuhteisiin kohdalleen, mutta harvoin näin hyvin! En ihmettelisi, jos useimmat kuuntelijat sovittaisivat tälle todella monipuoliselle, mutta alati mielenkiintoiselle vedolle sen kaikkein parhaan viittaa.

Tämä edellämainittu ehti muuten hyvästä syystä käydä levynteon aikana työnimenä, Castles In The Skyn tapaan. Mutta johan noissa olisi runsaudenpula tullutkin, yhdeksän varsinaisen kappaleen nimien kanssa, kun yhtään heikkoa lenkkiä ei joukkoon ole päässyt, niin kaipa sitä mikä vain olisi samalla käynyt kokonaisuuden titteliksikin. Tai vielä paremmin tämä joukon ulkopuolelta käytetty sitten, sanoisi jälkiviisas. Ensimmäistä kertaa muuten ei Pharaohin julkaisulla ole nimikkorallia mukana.

Mutta ylisanoiksiko "no fillers -only killers" -klisee on taas menossa? Miten vain; vaikka yhtyettä on syytetty milloin ameriikan Iron Maiden -kopioksi, milloin valjuksi tai muuten vain tylsäksi, itse voin vain olla onnellinen kuuntelijansa, kun rekisteröin pelkästään äärimmäisen hyvin tehtyä  musiikkia, varsinkin tämän maailmanajan työksi. Raakaa, intensiivistä ja ilman turhia kommervenkkejä, tätä on Heavy Metal. Jos jotain kritisoitavaa löydän, niin se löytyy vähän tunkkaisesta tuotannosta, mutta tarkoituksenmukaiseksikin sitä taitavat paremmin tietävät tekijänsä sanoa. Ainakaan näin hyvää levyä ei soundeilla pilata, kuten monelle vähemmän lahjakkaalle on käynyt.