Jos sanakirjassa olisi tylsän kohdalle määritelty jokin levytys, siinä voisi hyvin olla Lunian kansikuva. Doomahtavasti jammaileva ylipitkä tekele ei ärsytä tai innosta, mutta tympii sitäkin enemmän.

Jostain syystä ep-julkaisuksi laskettava Lunia koostuu vain neljästä, mutta samalla sitäkin pitkästä raidasta. Näistä toinen on ilmeisesti täysin improvisoitu jammailuraita, ja sen voi sanoa myös kuulevansa. Biiseissä on tietynlaista fiilistelyä ja soitinnäpertelyä, mutta varsinainen soittamisen maku levyltä tuntuu uupuvan käytännössä kokonaan. Kipaleet tuntuvatkin valuvan eteenpäin kuin itsekseen, mutta rakenteellinen kiinnostavuus näistä puuttuu jotakuinkin täysin. Samoja yhdentekeviä riffejä toistetaan paljon ja välillä levy tuntuukin siltä, että kyseessä on enemmänkin harkitsematon treeninauthoitus kuin varsinainen levytys.

Lunia vedonnee vähäeleistä doomailua ja sludgea kaipaavaan yleisöön, joka rakastaa sitä samaa kuin mitä minä dark ambientissa: minimalistista tunnelmaa ja sitä, kun metafysiikan ei-minkään tarkastelu saavuttaa musikaalisen muodon, tai ainakin pääsee lähelle sitä. Musikaalisempaa ja monimuotoisempaa tuttavuutta kaipaaville Lunia tuntunee enemmänkin unilääkkeeltä ja taustamusisoinnilta, kuin ylipitkältä outrolta hyvän leyvn päätteeksi.

Plussaa on annettava soundien orgaanisesta tunteesta, jos nyt tuotanto voisi olla toki raskaampikin. Lauluttomuus tuo vielä oman puuttuvan elementin tunteen levylle, joka selvästi kaipaisi lisää ainesta luidensa ympärille. En tohdi sanoa, että Lunia on huono levy, mutta äärettömän tylsä sellainen se on. Onhan toki kiva, että muusikonrentuilla on mahdollisuus neppailla instrumenttejään ja saada niille vielä julkaisukin, mutta jokin roti julkaistavan materiaalin kanssa olisi paikallaan.