Äärimmäisen rasittavalla introlla soiton aloittava Nagual on yhden 43 minuutin mittaisen raidan sisältävä kokonaisuus. Vaatimattomasti konseptilevyllä aloittava sooloprojekti on herra Stanley Francon oma luomus ja yhdistelmä sludgea, dronea, ambientia ja kokeilevaa musisointia. Mukana on toki metalliakin, mutta sen perusmääreistä kiekko on kaukana kuin Pluto auringosta.

Nagual vetelee luovasti laidasta laitaan. Lopputulos on hyvin kokeellinen tapaus, jossa sludgemainen laiskanpulskea ja jatsitupakilta kuulostava riffittely yhdistyvät ufomusalta kuulostaviin kosketinratkaisuihin. Paikoin suristaan dronehtavasti ja osittain pöristellään miltei ambientmaisissa sfääreissä. Meno on kaikkiaan varsin instrumentaalista ja rajoille keskisormea näyttävää. Toisaalla taas kuullaan naisen ulvontaa, yleistä kakofoniaa ja hämyistä sekoitusta kaikenlaisia eri äänilähteitä.

Nagualilla on hetkensä, mutta ne hyvät ovat hyvin harvassa ja vielä harvemmin ne hyppivät kuulijan korville. Laulusuorituksia kuullaan vähäisissä määrin ja ehkä hyvä niin. Tarttumapinta on tehty vaikeaksi, sillä levy ei oikein taivu riffivetoiseen otantaan kunnolla, ja toisaalta edes kaikessa kakofonisuudessaan levy ei kykene melun tahi kunnon droneilun eikä muun pöristelyn puoleen odotetulla tavalla. Nagual ikään kuin lupaa vähän kaikille, mutta toimittaa siitäkin ilosta vain vähän perille.

Ehkä tajuntaa laajentavassa käytössä meno voisi toimia astetta paremmin, joskin siinäkin näin paikoin häiriintynyt musiikki voisi toimia itse kuuntelijaa vastaan. Mene ja tiedä, kokeneemmat sankarit ottakoot itse asiasta selvää, jos vain pokka kestää.