En voi välttää lievää nostalgian tunnetta laittaessani uutta Fate–albumia soimaan. Bändi oli yksi ensimmäisistä livenä näkemistäni yhtyeistä ja 80-luvun puolenvälin jälkeen oli todella kova juttu, että sen riveissä oli entinen Mercyful Faten kitaristi Hank Sherman. Vaan toisin ovat asiat melkein 25 vuotta myöhemmin. Sherman on poissa, kuten myös kaikki muut alkuperäisjäsenet, paitsi basisti Peter Steincke.

Onneksi tästäkin huolimatta musiikki on suunnilleen entisen kuuloista. Riviin on astunut jonkinlaista mainetta kitarasankarina niittänyt Torben Enevoldsen ja mies istuukin Fateen mainiosti. Onpa Enevoldsen tuonut muassaan myös pieniä mausteita nykypäivän kitaransoittotrendeistä, joten musiikin voi sanoa olevan muutakin kuin silkkaa nostalgiaa. Kitaraosuudet ovat hiukan aggressiivisempia kuin klassisilla levytyksillä, mutta eivät niin paljoa että asia olisi millään tavalla negatiivinen, ja kyllä tässä kiistatta perinteisestä melodisesta hardrockista voidaan edelleen puhua.

Biisit ovat tasaisen tappavaa laatua, mutta myös hieman liian tasapaksuja. Noin kymmenkunnan kuuntelukerrankaan jälkeen levyltä esille ei ole noussut yksittäisiä helmiä, mutta tasaisuus paljastuu pikkuhiljaa Ghosts From The Pastin valtiksi. Innostunut ja tiukka soitto sekä pienet yllätyksellisyydet sävelkuluissa ovat asioita, joista ainakin meikäläinen innostuu, puhumattakaan laulaja Dagfinn Joensenista, joka jatkaa ylväänä Faten perinteitä laulamalla melko samaan tyyliin kuin edeltäjänsä. Mainittakoon, että mies on kotoisin Färsaarilta, eli kyseisen maailmankolkan maine raskaamman rockin saralla ei ole enää yksin Týrin harteilla.

Maantieteestä takaisin asiaan, johon tosin ei enää paljoa lisättävää ole. Fate on vetreässä kunnossa ja on uuden levynsä myötä päivittänyt soundiaan 2010-luvulle sopivammaksi, menettämättä silti olemuksestaan mitään olennaista ja ennen kaikkea kuulostaen edelleen itseltään. Tästä voisi moni veteraanibändi ottaa oppia.