Aion olla rehellinen ja tuottaa levyä vielä kuulemattomille pettymyksen: Imaginaerum ei ole kaiken autuaaksi tekevä messiaslevy. Yhtyeen fanit tämän jo toki tietävätkin.

Sitä ei voi silti alkuunkaan kieltää, etteikö Imaginaerum olisi alusta loppuun asti hienosti sävelletty kokonaisuus. Eikä sitä, etteikö se olisi yhtyeen tähän asti kenties kunnianhimoisin tekele. Mutta onko kaikkien odotusten ja hehkutusten jälkeen pettymys? Voi kyllä.

Riippuen mistä ja mitä kohtaa levyä tarkastelee, siitä tulee mieleen joko tutumpi Nightwish tai sitten hieman vieraampi Therion. Pa(r)h(a)immillaan mieleen ei tule kumpikaan, kuten nerokkuutta hipova Slow, Love, Slow osuvasti todistaa. Ja vaikka mielipiteitä onkin monia, fanitusasteikosta nyt puhumattakaan, niin viimeistään Imaginaerum vahvistaa mielipiteeni: hyvästi Tarja, kiitos Anette. Nightwishin kenties merkittävin yksittäinen evoluutioloikka ei osoittautunut harha-askeleeksi.

Imaginaerum alkaa varovaisesti, jopa hieman tylsästi. Taikatalvesta sinkkuhitti Storytimeen siirryttäessä kontrasti on kenties levyn merkittävin. Tähän väliin onkin todettava, hieman pettyneenä, viimeksi mainitun olevan koko levyn paras yksittäin toimiva biisi. Storytime on kaikessa hittihakuisuudessaan yksinkertaisen lyömätön, etenkin huikean kertosäkeensä osalta.

Huvipuistoretki jatkuu Ghost Riverin puolelle, joka viimeistään palauttaa jalat maan pinnalle. Lapsikuoroista ja Hietalan äänenkäytöstä huolimatta biisi tuntuu hyvin keskinkertaiselta Nightwish-biisiltä. Toisaalta, sitäkin suurempi yllätys koetaan paikoin hyvinkin film noir -henkisen nelosbiisin saralla, joka onkin teoksen ehdottomia timantteja. Tummanpuhuva kipale saa mielikuvituksen siivilleen ja savukiehkurat pyörimään silmien alla kuin hämyisen kapakan tunnelmissa konsanaan, pitkiä takkeja ja viipyviä katseita unohtamatta. Kunpa näitä mokomia olisi mahtunut levylle lisääkin.

Jos hieman oikaistaan, voidaan sanoa koko levyn noudattavan tätä vuoristoratamaista kulkua hamaan loppuun asti. Välillä revitellään energisemmin ja annetaan tutumman Nightwish-tavaramerkkisoundin tulla esiin ja sitten taas heitetään mukaan eksoottisempia mausteita. Pisteitä on annettava rikkaista yksityiskohdista, milloin skottilaisvivahteisesta viulusta, milloin reilummasta orkestraalitoteutuksesta.

Mutta varsinaisia täsmäiskuja ei alun jälkeen tule kohdalle. Edes tummempi Rest Calm tai paria astetta mahtipontisempi Last Ride of the Day eivät vie mukanaan odotetulla lailla. Loppua kohti meno sentään noin yleisesti piristyy, kuten kolmen viimeisen raidan paketti hyvin todistaa. Näissäkin vähän jarrutellaan, kuten moniosainen Song of Myself turhankin tehokkaasti alleviivaa.

Nimikkobiisi Imaginaerum taas osoittaa Holopaisen säveltäjäkyvyt loistokkaasti. Levyn biiseistä koottu medley on Pip Williamsin kädenjälkeä, mutta mitäpä teos olisi ilman alkuperäisiä osia? Williams vastaa toki noin muutenkin tekeleen orkestraatioista, kuoroista ja muista sen sellaisista.

Ei liene kenellekään yllätys, että tuotantoarvot ovat kovat ja soundimaailma kauttaaltaan kadehdittavalla tasolla. Niin orkesteriosiot kuin levyn metallisempi puoli, kuoroja ja muita unohtamatta, ovat napakasti kohdallaan. Kaikki toistuu juuri eikä melkein kuten pitääkin. Olzonin äänenkäytöstä ja ulosannista voisin hehkuttaa puoli arviota lisääkin, mutta ehkä se lienee tarpeetonta. Hietalalle sen sijaan olisin suonut vähän lisääkin aikaa raidoilla. Nyt miekkosen osiot jäävät lähinnä kuriositeeteiksi.

Julkaisun erikoisversion kakkoslevy sisältää ykkösplatan biisit ilman lauluja, mutta tämän merkitys jää hieman arvoitukseksi. Toki se antaa Holopaisen työlle varsinaista levyversiota enemmän tilaa, mutta ihanan Anetten ääntä jää toisaalta myös kaipaamaan.

Ei käy kieltäminen, Imaginaerum on paitsi komea tekele, myös hankala arvosteltava. Siinä on milteipä liikaa liikkuvia elementtejä tiiviiseen kuunteluun, eikä se varmasti miellytä kaikkia kuulijoitaan, uusia tai vanhoja Naittari-faneja. Lopulta kunnianhimoisen julkaisun suurin ongelma on sen oma suurpiirteisyys: joskus vähemmän on todellakin enemmän.