Kun saatekirje lupaa black-, death-, doom-, gothic - ja heavymetallisekoitusta, niin sukat eivät varsinaisesti ala pyöriä jaloissa. Oululainen Antipope kuitenkin yllättää kolmannella albumillaan House Of Harlot tarjoten genrerajojen väistelyistä huolimatta selkeän ja eheän paketin tarttuvaa metallia.

House Of Harlotin peruslinja voisi olla melankolista ja melodista, mutta kuitenkin raskaamman puolesta metalia. Levyn vahvin ansio on kuitenkin se, etteivät kappaleet tee täysiä irtiottoja peruspoljennosta, vaan hyödyntävät eri tyyylilajeja vahvoina mausteina. Vaikka levyn sisältö onkin monipuolista, on kokonaisuus silti varsin eheä ja looginen. Toki yhteneväinen soundimaailma ja laulaja MJ Myllykankaan suhteellisen hallitseva laulutapa tasoittavat liikoja heilahteluja sivuraiteille.

Pitkän kestonsa vuoksi muutamia notkahduksiakin levylle on mahtunut, mutta vastapainoksi löytyy myös armottoman kovaa groovea ja tarttuvuutta, joista lyhyenä otantana mainittakoon vaikka rytmikäs ja groovaava A Thing So Vile, vahvalla kertosäkeellä siivitetty To A Passer-By In Black, raskas tuomiosävel Waratah, hieman Rammsteinin suuntaan vievä Rapeman  ja synkkä päätösballadi Happiness In Crime.

Myös vokalisti Myllykankaan persoonallisella, osin teatraalisellakin, laulutavalla on iso merkitys levyn ilmapiiriin. Mies laulaa pääasiassa karhean puhtaalla äänellä jossa laulukielenä on englanti, mutta laulun rytmisyys kuulostaa välillä kuin saksaksi laulamiselta.

Antipope olisi voinut mennä House Of Harlotillaan lujaa pöpelikköön, mutta bändillä on ennakkoluulottomuudestaan huolimatta ollut näkemystä ja malttia luoda levystä toimiva kokonaisuus. Vaikka sisältö ei olekaan täysin rajoista vapaata tajunnanvirtaa, levy on silti onnistunut matka extreme-musiikkia ja synkkiä balladeja, ilman itsetarkoituksellista erikoisuudentavoittelua.