Black Cobran jyräävä sludge on viimeisimmällä albumillaan Invernal edelleen se häkistään karannut peto, mutta nyt sen katseessa on entistäkin pahempi raivo.

Määräävin piirre Invernalissa on sen vastustamattomalla draivilla etenevä intensiivisyys. Alkukantainen, riisuttu ilmaisu ei tarjoa suurempia hengähdystaukoja, mutta ei jyrää itseään myöskään tukkoon. Näinkin tujuksi sludgeksi poljento on yllättävän ilmavaa.

Aloitusraita Avalanche ei jätä jossitteluille varaa. Tiukalla draivilla ja murskaten etenevänä se tarjoaa myös levyn maukkainta kitarasooloa. Corrosion Fieldsin alku häröilee, mutta musta trippi on nopeasti valmis. Puolivälin Beyond  etenee levyn monipuolisimpana kivimurskan ja jointinpolton välissä, ja siitä jatkaa Erebus Dawn tylyine tuplabasaridraiveineen. Viipyilevä ja hitaampi Abyss liikkuu jo lähempänä stoneria. Päätöskappale Obliteration lienee bändin nopein kappale, melkein hc-punkkia. Mainitsematta jäävät kappaleet eivät jää yhtään enempää sivuosaan.

Black Cobran tinkimätön asenne kuuluu. Hyökkäysvaunun lailla etenevä jyräys iskee täyslaidallisen turpaanvetoa, mutta levy ei keskity ratsastamaan pelkällä vauhdilla, sillä voima ja intensiivisyys ovat yhtälailla tärkeitä elementtejä. Huomionarvoista on, että vaikka bändi toimii duona, lopputulos ei kuulosta lainkaan kahden miehen bändiltä, vaan soundimaailma on jokseenkin rouhea.

Ei suositella ensimmäiseksi epileptikoille, mutta myöhemmän Ministryn ja High Of Firen ystäville kylläkin.