Varsin kylmää kyytiä tarjoaa ranskalainen Haemoth toisella albumillaan In Nomine Odium. Bändi ei ole lähtenyt linjaansa päivittämään, vaan soundimaailma ja ilmaisu on edelleen viiltävää ja raakaa.

Levyn yleistempo on varsin korkea, mutta variaatioita saadaan myös keskitempoisemmista ja hitaammista ja tunnelmallisemmista hetkistä. Missään vaiheessa sävyt eivät eksy sateenkaareksi, vaan pysyvät yön sysimustuudessa. Epäpuhdas, ohuehko soundimaailma ei anna armoa ja laulussa on edelleen likaa ja säröä. Ajoittaiset teolliset suhinat ja muut äänet luovat kalsean ja uhkaavan tunnelman.

Haemoth luottaa blackmetallissaan estetiikkaan, jossa käsitteet "kiva" tai "kaunis" ovat tuntemattomia, mutta sen primitiivisyydestä ei ole pitkää matkaa tasapaksuuteenkaan. Vaikka In Nomine Odium toimiikin enemmän viiltävän soundimaailmansa ja tunnelmansa kuin sisällön vuoksi, väistää se silti yksiulotteisuuden kiroukset ja tarjoaa tehokasta bm-terroria tavalla, jolla levy jää helposti puntarissa paremmalle puolelle.