Maine on kummallinen juttu. Heavy rock -ympyröissä on tyypillistä, että yhtye kyntää syvissä soissa koko olemassaolonsa ajan ja kun se lopulta ymmärtää nujertua toivottoman savottansa alle ja on parikymmentä vuotta tekemättä yhtään mitään, sille kehittyy, käytännössä tyhjästä, keräilijöiden ja muiden entusiastien auttamana kulttisuosio, jollaisesta se ei olisi voinut olemassaolonsa aikana haaveillakaan.

Yhtenä viimeisimmistä "kulttisuosiotaan" saapuu harvestoimaan Nakkilasta maailmalle (tai no, Ruotsiin) ponnistanut Oz, jonka albumi Fire In The Brain (1983) ja Turn The Cross Upside Down -EP (1984) ovat lähestulkoon itsestään muuttuneet semilegendaarisiksi levytyksiksi joille löytyy varsin äänekkäät kannattajansa, vaikka en minä niitä muista julkaisuaikoinaan kovinkaan monen suomalaisen heavymiehen varsinaisesti kehuneen.

Burning Leather ei onneksi ole kuitenkaan vain puolivillainen paluulevy, vaikka levyn biiseistä kuusi vanhoja "hittejä" kierrättääkin. Levyn parhaat biisit ovat nimittäin niitä uudempia: Dominator, Enter Stadium  ja Burning Leather ovat pirun hyviä veisuja - rehellisen konstailematonta heavymetallia niin kuin vain kaiken nähneet veteraanit sen osaavat tehdä. Hyvin soitettu, tuotettu ja kuorrutettu Ape De Martinin kuulijakannan kahtiajakavalla laulusoundilla. Toiset tykkäävät karpaasin persoonallisesta soundista, toiset eivät siedä. Omasta puolestani sanon, että niin kauan kuin vokalisti pysyy oikeassa vireessä, niin persoonallisuus on aina vahvuus.

Mutta sitten ne vanhat kappaleet. Verevästihän nekin on versioitu, mutta suomalaisten keskimääräinen englanninkielen taito on kasvanut kappaleiden julkaisuajankohdasta 1980-luvun alussa tähän päivään mennessä niin monenteen potenssiin, että biisien peruskoulun yläastetasoista lyriikkaa ei pysty kuuntelemaan ilman hyvin voimakasta myötähäpeää. Jaksan myös ihmetellä miten joku umpiluupäinen "let sleeping dogs lie, but don't ask me why" -hokema voi vielä tänäkin päivänä mennä läpi yhdenkään sanoittajan itsekritiikin seulasta.

Summa summarum. Uudet biisit ovat perushyviä, mutteivat mitään päänräjäyttäjiä. Vanhoja veisuja ei albanialaissanoitustensa vuoksi pysty kuuntelemaan susikaan ulvomatta. Erityiskiitos nyt kuitenkin siitä, että albumia ei ole tehty Money Money Money mielessä eikä sieltä sellainen haise. Tai varsinkaan kuulu – edellinen kerta jätti ikuiset arvet...