En oikein tiedä, miksi odotin kuulevani jotain naislaulettua goottimetallia Lilith Laying Down -nimiseltä yhtyeeltä. Toinen osui oikeaan, sillä gootahtavilla linjoilla bändi todellakin on, mutta naislauluista saksalaisyhtye pysyy loitolla.

Tarkkojen genremääritelmien keksiminen on melko turhaa, mutta antaakseni jonkinlaisen kuvan Lilith Laying Downin musiikista kutsuisin sitä progressiiviseksi goottimetalliksi. Progressiivisuudeksi nimitän tässä tapauksessa sitä seikkaa, että vaikka ydin on synkässä ja raskaassa, tunnelmoivassa metallissa, bändi sotkee pakkaa monenlaisilla vaikutteilla, eivätkä biisit aina etene selkeällä rakenteella alusta loppuun. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii Fated to Dien progehumppaosio, jossa ei kokonaisuuteen nähden ole mitään järkeä. Samanlaisia instrumenttihullutteluja löytyy vähän sieltä ja täältä, joten levy ei päästä kuulijaansa helpolla.

Yhtye vuorottelee ahkerasti raskaan murjonnan, rokin räimeen ja rauhallisemman, akustisilla kitaroilla säestetyn tunnelmoinnin välillä, ja Nether Regions onkin kuin silta koko Paradise Lostin tuotannon ja Sentencedin välillä. Kun bändi oikein innostuu progeilemaan ja pääsee valloilleen folkmausteidensa kanssa, näin suomalaisena ei osaa välttää vertailua Pasi Koskisen aikaiseen Amorphisiinkaan. Avainsana on kuitenkin gothic metal, ja Paradise Lostin, Tiamatin sekä Lake of Tearsin kaltaiseen synkkäilyyn kallellaan olevasta Nether Regionsista löytyy ennemmin kuunneltavaa kuin suomimetallin suurkuluttajalle.

Gootteilu näyttäytyy minulle parhaimmillaan sinfonisena ja naisvetoisena, joten Lilith Laying Down jää etäiseksi, ja parhaimmillaan se on niissä harvoissa kohdissa, kun se rokkaa vauhdikkaammin. Jos lähtökohdat kuunteluun olisivat osuvammat, olisiko tässä kuitenkin varteenotettava vaihtoehto goottimetallivalikoimaan? Jos tekstissä mainitut orkesterit sytyttävät, kannattaa ehkä ottaa asiasta selvää.