Transferin musiikki on kuin peräsimetön jolla tai ajokki vailla ajajaa. Suunta on pahasti hukassa, vaikka suurimmalta osaltaan Future Selves sisältää tylsää indiepoppia, joka ei varsinaisesti ole Imperiumin ydinosaamisaluetta.

Hitaat, maalailevat biisit eivät sisällä mitään kiinnekohtia. Melodioita ei ole, riffit ovat perin mitättömiä, eikä soitossa tai laulussa ole rahtuakaan intohimoa, muista tunteista puhumattakaan. Musiikin voisi kuvailla äänimassaksi vailla tapahtumia. Get Some Rest  ja Like a Funeral sisältävät muistumia 1960-luvun pop-hiteistä moniäänisen kuorolaulun, kappalerakenteen ja hyvällä tavalla 60-lukuisten urkujen muodoss, ja onkin melkein sääli, etteivät sävellykset näissäkään tapauksissa ole juuri mistään kotoisin. Mainituissa biiseissä on sentään melkein kertosäe, jollaisia ei tällä levyllä muuten esiinny.

Edellä mainitun kaksikon lisäksi maininnan ansaitsee White Horse, joka on taas aivan jotain muuta eli tymäkkää 70-luvun jytää. Jykevä basso siivittää muuta huttua mahtipontisempaa kappaletta, jolle ei ripeämpikään tempo olisi ollut pahitteeksi. Rouheampi kitarakin olisi ollut hieno, mutta tässä sekalaisessa biisijoukossa biisi kuulostaa tällaisenaankin mahtavalta.

Yksi pääsky ei tunnetusti vielä kesää tee, ja levyn olisi ihan hyvin voinut julkaista Eri Esittäjiä –otsikon alla. Transfer seilaa parhaimmillaankin tylsän U2:n tylsimpiä biisejä muistuttavasta kurasta 60-luvun popin ja folkin kautta miltei stonerilta kuulostavaan hardrockiin. Kuulostaa huonolta tripiltä.