Amerikkalainen D.C. Cooper ei ole Royal Huntin ensimmäinen, eikä edes pitkäaikaisin laulaja. Ensimmäisen titteliä pitää hallussaan Henrik Brockmann, joka lauloi yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla. Pitkäaikaisin laulaja on taas niinikään amerikkalainen John West, joka viihtyi yhtyeessä kahdeksan vuotta ja teki sen kanssa neljä täyspitkää. Tästä huolimatta D.C. Cooper on lähes kiistatta yhtyeen rakastetuin laulaja, jonka aikana bändi julkaisi toistaiseksi menestyneimmät albuminsa, Moving Targetin (1995) ja Paradoxin (1997).

Sittemmin Cooperin ja yhtyeen johtajan, kosketinsoittaja André Andersenin, tiet erkanivat vähemmän ystävällisissä merkeissä. Syyksi esitettiin managerisotkuja ja Andersenin kateutta D.C. Cooperin mainiosta soololevystä (1999). Oli miten oli, laulaja sai omien sanojensa mukaan lukea potkuistaan internetistä, mikä oli viimeinen naula yhtyeen ja laulajan välisen yhteistyön arkkuun. Cooper siirtyi saksalaisen Silent Forcen keulakuvaksi ja Royal Hunt palkkasi riveihinsä edellä mainitun John Westin.

Menneet ovat kuitenkin menneitä, sillä vuosien varrella fanit toivoivat toistuvasti, että D.C. Cooper palaisi bändiin. Mahdottomasta tuli mahdollista, kun yhtye ilmoitti tekevänsä lyhyen kiertueen vanhan laulajansa kanssa. Kiertueella bändi keskittyi luonnollisesti Cooperin aikaiseen materiaaliin soittaen muun muassa klassikkoalbumi Paradoxin läpi kokonaisuudessaan. Vaikka kiertue sujui hyvin, ei kukaan uskaltanut ääneen toivoa, että yhteistyö jatkuisi muutamaa keikkaa pidemmälle.

Näin kuitenkin kävi, sillä nopeasti keikkojen jälkeen yhtye painui studioon yhdessä Cooperin kanssa, ja ilopissa herahti yhden jos toisenkin fanin housuun. Alkuinnostus vaihtui kuitenkin skeptisyyteen, sillä voisiko bändi löytää vielä näin monen vuoden jälkeen sen taianomaisen kipinän, jonka voimalla se teki kaksi parasta levyään? Kahden kuuntelun jälkeen asia oli täysin selvä: Royal Hunt vuosimallia 2011 on palannut vahvempana kuin koskaan ja tehnyt samalla yhden parhaista levyistään vuosikymmeneen.

Show Me How to Live on järjestyksessä jo yhtyeen yhdestoista albumi. Vaikka yhtye ehti ennen D.C. Cooperin paluuta tekemään kokonaiset kuusi albumia, kuulostaa Show Me How to Live häkellyttävän paljon klassiselta Royal Huntilta. Yhtyeen musiikin määräävä tekijä ei ole edelleenkään lead-kitara vaan runsaasti orkestroidut koskettimet, jotka joidenkin mielestä saattavat kuulostaa jopa hieman kitschilta. D.C. Cooper laulaa edelleen niin hyvin kuin vain hän osaa. Viisitoista vuotta on hionut sen kaikkein ylimmän rekisterin pois, mutta lämmin keskiääni vaihtuu hetkessä ylempään rekisteriin yhtä vaivattoman oloisesti ja tunnistettavasti kuin aiemminkin. Mies on edelleen alansa parhaita laulajia, joka Seventh Wonderin Tommy Karevikin lailla jaksaa miellyttää korvaa aina.

Yhtyeen uusi levy osoittaa siis, että D.C. Cooper on se kriittinen elementti, joka tekee Royal Huntista juuri niin hyvän kuin se parhaimmillaan on. Tuskin olisin levystä kuitenkaan näin innostunut, jos sävellykset olisivat mitä sattuu. Sävellysvastuu kun on edelleen kokonaan André Andersenin harteilla. En tiedä, mitä troppia mies on ottanut, mutta Show Me How to Live lätkäisee pöytään reilut 42 minuuttia silkkaa tykitystä. Harvoin, jos koskaan tulee vastaan levyä, jossa ei olisi ainuttakaan turhaa kappaletta ja tässä sellainen nyt on. Seitsemän toinen toistaan parempaa biisiä, jotka eivät kymmenenkään kuuntelukerran jälkeen ole ehtineet väljähtyä.

Levy starttaa sotaisilla äänillä hieman Blind Guardianin Nightfall in the Middle-Earthin tapaan, minkä jälkeen kosketinsoittimet ja kuorot alkavatkin pauhata. Tämän levyn kuunteleminen läppärin kaiuttimilla pitäisi kieltää lailla. CD:ltä ja kunnollisella äänentoistolla kuunneltuna levy soundaa aikakauden standardien mukaan kovalta ja koskettimet on miksattu (jos mahdollista) vieläkin hieman enemmän tyrkylle kuin aiemmin.

Lyyrisesti yhtye soutaa edelleen tummissa vesissä. André Andersenin rintaa kivistää edelleen, sillä vieläkin yhtye pohtii kuinka monta kertaa arpeutunut sydän voi särkyä ennen kuin loppu saapuu. Sanoituksiltaan yhtye on jopa pateettinen, sillä lyriikat on lähinnä roiskaistu mainioiden sävellysten päälle, mutta myötähäpeää ne eivät aiheuta, mikä lienee tärkeintä. Nimikappaleessa yhtye sentään onnistuu olemaan ajaton pohtiessaan kuinka maailmasta voi lähteä tuhannella tavalla, kun haasteellisempaa on oikeasti elää yksi eheä elämä.

Hieman käsittämätön on myös uuden levyn kansitaide, jossa komeilee ihka aito ritari. Kansikuvalla ja levyn sisällöllä ei ole tunnu olevan paljonkaan yhteyttä, jos ensimmäisen kappaleen sotakahinaa ei oteta lukuun. Toisessa kappaleessa kun paukutellaan (mahdollisesti) jo ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa. Nämä ovat kuitenkin joka tapauksessa pikkuasioita, joita joutuu kaivelemaan, kun levyn muusta sisällöstä ei löydä juurikaan moitteen sijaa. Show Me How to Live on yhtyeen parhaimpien levyjen veroinen teos ja kiistatta yksi tämän vuoden parhaista levyistä.