Monista legendaarisista yhtyeistään ja osallistumisistaan tunnettu Scott "Wino" Weinrich palaa kehiin viimeisimmän yhtyeensä Premonition 13 kanssa. Bändiä mainostettiin alkuun impropohjaisena jamitteluproggiksena, joten aiemmin syksyllä ilmestynyt, yhtyeen nimeä kantava debyyttitäyspitkä yllätti positiivisesti. Alunperinhän purkitettua kamaa ei pitänyt juurikaan olla edes luvassa, ja että pääosin vedettäisiin livenä vain. Hyvä kuitenkin näinkin.

Käytännössä kuljetaan taattuja Winon polkuja; sopivasti pörisevää kitarasoundia, tunnistettavaa Winon käden jälkeä riffeissä, ja laulunsa vanhaa kunnon häntä itseään myös. Homman nimenä suoraviivaisemman stonerin maisemien, perinteisemmän hard rock -kitaroinnin sekä psykejamitteluiden crossover, jossa vaihtelevat sekä hitaampi kuin nopeampikin poljento, suoraviivaisempi runnonta kuin irroittelevampikin leijunta. Mielikuvissa editse vellovat sisä ja ulko, tähdet ja maa, pinta ja syvyys, mennyt ja tuleva, pölyinen aavikko ja hämyinen klubi.

Ulottuvuudellisista mielikuvista huolimatta Premonition 13 ei silti aivan kiilaa Winon tähänastisen tuotannon kärkeen. Hienoja juttuja ja kuvioita on toki paljon, biiseissä on mukavasti tarttuvuutta ja erinomaisesti vaihtelua, ja sounditkin ovat kohdallaan. Mutta jos täytyisi tästä omat suosikit laittaa henk. koht. paremmuusjärjestykseen tunnetuimmista kuvioistaan, menisi Spirit Caravan kyllä kevyesti ykköseksi, jonka perässä heti toisena The Obsessed. Jaetulla kolmannella sijalla olisivat Winon soolohommat sekä Saint Vitus -era. Seuraavaksi olisi Shrinebuilder neljäntenä, ja Premonition 13 vasta sijalla viisi, yhdessä The Hidden Handin kanssa.

Kaikesta huolimatta käsillä on mainio ja tunnelmallinen tuotos, joskin tyyliltään ja tunnelmiltaan selkeän liveorientoitunutta kamaa onkin. Wino-faneille itsestäänselvä hankinta. Muiden kannattanee levyn suhteen ottaa aavistuksen rauhallisemmin.

8/10
Frostheim

Scott "Wino" Weinreichin sävellystyylin tunnistaa, oli kyse sitten mistä tahansa miehen projektista. Tämä on luonnollisesti joko hyvä tai huono asia riippuen siitä, satutko pitämään Winon tyylistä. Projektien - Spirit Caravanin, The Obsessedin, The Hidden Handin ja mitä näitä nyt on - erottamiseksi toisistaan näen sen kuitenkin huonona juttuna. Toisaalta on hienoa, että miehen oma tavaramerkkiviba pitää pintansa bändistä toiseen. Edelleenkin voidaan toki miettiä, miksi musiikkia sitten pitää julkaista niin monen eri nimen alla, jos tyyli pysyy kutakuinkin samana. Itse en ainakaan erota Winon bändejä toisistaan kuin silloin, kun tunnistan biisin.

Tumma ja surullinen, stoneriin päin kallellaan oleva mutta kuitenkin doomahtava Premonition 13 on taattua Wino-laatua. Kuten Motörhead-albumit, myös tämä on melko varma nakki ostajalle. Suuri osa materiaalista on tempoltaan hidasta tai puolihidasta, ja jopa nopeammalta kuulostava Hard To Say on lopulta lähinnä keskitempoinen veisu. Kama on melko jamittelevaa ja groovaavaa, kuten vaikkapa Clay Pigeons osoittaa. Deranged Rock n' Roller on levyn biiseistä menevin, jopa siinä määrin ettei se tunnu oikein sopivan kokonaisuuteen, mutta biisi itsessään ei silti ole huono. Modern Man on melko, miten sen nyt sanoisi, ainutlaatuinen veisu. En ole varma, onko se tahallista, mutta biisi kuulostaa lähestulkoon koomiselta. Peyote Road paketoi lätyn samaan tyyliin kuin B.E.A.U.T.Y. sen avasi eli tumman suruisasti.

Jos Winon aiemmat bändit ovat sinulle tuttuja, tiedät mitä tältä odottaa. Nyypiömmille tapauksille sanoisin, että jos diggaat doomista, boogiesta ja stoner rockista, saatat hyvin tykätä myös tästä.

7/10
Starbuck

Scott "Wino" Weinreich manages to write much of the same kind of material, no matter what project he is with. Now that is either a good thing or bad thing, depending on your point of view. For the sake of diversity, to separate his projects from one another, be it Spirit Caravan, The Obsessed, The Hidden Hand or what have you, I see that as a bad thing. As far as planting his own, trademark vibe and intonation on each of his projects, keeping them harmonious with one another, it's a good thing. If the argument is made for the latter however, I ask why keep putting music out under different bands and not just stick to one band, which produces music in the same vein and sound? To be honest, I can't tell Wino's bands apart from each other, unless of course I know the song.

Moody, albeit sorrowful, somewhat stonerish, a tad doomy, Premonition 13 is good for what Wino produces. It's a sure bet, much like a Motörhead album, you will always know what to expect. For the most part, the material here is slow to mid-tempo, whereas a tune like Hard To Say comes off sounding fast, which in truth is mid-tempo also. Pretty jam-oriented stuff, and a good deal of groove thrown in too, as is witness by Clay Pigeons per se. Deranged Rock n' Roller is the most upbeat song on this album, and almost doesn't fit into the overall vibe, but that doesn't mean it's a bad song. Modern Man is pretty, how shall I say, unique. I am not sure if Wino is trying to be comical, but the mix comes off that way. Peyote Road closes the album much in the same way that B.E.A.U.T.Y. opens it, moody and sorrowful.

If you know Wino's earlier bands and his music, then you know what to expect here. For those who are uninitiated, if you like your doom, boogie and stoner rock, then you might find this enjoyable.