Styxin klassikkolevyltä nimensä pöllinyt ruotsalaispumppu Grand Illusion suoltaa levyjä tiuhaan. Vuosi sitten näkemäni keikan perusteella Prince of Paupersilta oli lupa odottaa laiskaa ja väsynyttä vääntöä, mutta toisin kävi, bändin pomp-rock on ihan mukavaa kuunneltavaa. Kasvotonta se toki on, sillä kiintopisteiden sijasta tarjolla on kokonaisvaltainen paketti, jossa sävellykset ovat monimutkaisia, mutta melodisia ja kertosäkeet tietyllä tavalla poppia.

Aloitusbiisin sinfoniset taustat kuulostavat noin puolen puupennin budjetilla tehdyiltä, eikä niitä onneksi kuulla enempää. Kakkoskappaleesta oma latu löytyy ja sitä sivakoidaankin levyn loppuun asti. Maaliin ei päästä ainakaan liian varhain, mutta kuten vaikkapa arvosanasta voi päätellä, levyllä on hyvätkin hetkensä. Solisti tsemppaa ihan tosissaan ja kitaraosastolla on havaittavissa sankarimeininkiä, mikä nyt ei ole ihme, sillä auttamassa on ollut itse Steve Lukather. Muitakin melodisen rockin ystäville tuttuja nimiä on ollut studiossa jelppimässä: muiden muassa Jay Graydon (Airplay), Tim Pierce (Rick Springfield) ja Gregg Bissonette (David Lee Roth) ovat edesauttaneet tämän hengentuotteen syntyä.

Jos kappaleet olisivat parempia, vain taivas olisi Grand Illusionin rajana. Biisit pelastaa keskinkertaisuuden suosta vain väkevä esittäminen. Ja kun vaistomaisena vertailukohtana toimivat tunnustetut progen ja AOR:n välimaastossa operoivat yhtyeet, kuten Styx ja Kansas, Grand Illusion saa oppipojan arvonimen. Hyvällä fiiliksellä ei tässä jaossa päästä pitkälle, vaan kenties biisinikkarin itsensä sijasta tuottajaksi olisi pitänyt pestata joku koukutustaitoinen hanikanvääntäjä. Niitä kun Ruotsissa riittää.