Kolme vuotta toisen levynsä äänitysten päättymisestä kreikkalaisen Needin Siamese God päätyy Imperiumin arvosteltavaksi. Onneksi levytykselle ei sentään ole käynyt kuten sanakirjoille, jotka markkinoille ilmestyessään ovat jo vanhentuneet auttamattomasti. Enkä oikein ole varma, onko maailma vielä tässä ajassa ehtinyt kypsyä tarpeeksi vastaanottaakseen nu-metallia ja progemetallia yhdistelevää yhtyettä.

Needin sointia voisi hyvällä omallatunnolla kutsua progressiivisemmaksi ja ärhäkämmäksi versioksi Linkin Parkista. Toisaalta musiikissa on aimo annos Meshuggahin tuntua, mikä osaltaan johtuu aggressiivisemmista ja teknisistä piirteistä. Yhdessä eri osaset kuitenkin liimautuvat toisiinsa toimivasti, muodostaen kiehtovan ja ennen kaikkea tuoreelta kuulostavan kudoksen.

Ensikuulemalta nu-metallin ja progressiivisen äijärunttauksen välinen ristisiitos vaikuttaa shokeeraavalta, mutta useampien kuuntelukertojen myötä huomio kiinnittyy tiukasti kasassa pysyviin kappaleisiin ja tarkasti jäsenneltyyn soittoon, jossa tekniikka ja aggressio ovat yhtä. Vaikka kappaleissa on paikoitellen tarttuvia laulumelodioita, on Neediä mahdotonta ajatella radiokanavien soittolistoille. Siitä pitävät huolen pehmeän äänen ja huutamisen välillä vuorotteleva tinkimättömyys vokalisoinneissa ja yllätykselliset tahtilajien vaihtelut, jotka ryöpsähtävät vasten kasvoja kuin armottomina sivalluksina.