Jos jokin asia nyppii musiikissa - tyylilajiin, nimeen tai oikeastaan mihin tahansa katsomatta - niin itsetarkoituksellinen omaperäisyys ja erikoisuudentavoittelu. Nykiläinen Pyrrhon ei syyllisty tähän kuolemantuomiota herättävällä tasolla, mutta ampuu silti itseään jalkaan rasittavuutta hipovalla tavalla.

Pyrrhonin pohja on death metalissa, mutta pakkaa sekoitetaan kokeilevilla hybridisävyillä ja genreen nähden epätavanomaisilla ideoilla. Jos levyä yrittäisi väkinäisesti lokeroida, niin jonkinlainen post metal / death metal -sekasikiö olisi kenties lähimpänä kuvaavinta leimaa. Välillä grindataan ja blastataan niin maan perkaleesti, toisaalla taas hidastellaan fiilistelevin ja leijailevin riffein. Sanomattakin ehkä selvää, levy ei oikein palvele kumpaakaan tyylisuuntaa puhtoisesti.

Levy taipuu myös kakofoniaan. Laulupuolesta taas huolehditaan öristen ja rääkyen, jälkimmäisten tuodessa mieleen enemmänkin black metal -vokalisoinnin. Soundit ovat eittämättä raskaat ja levyssä on kikkailuun taipuvia teknisiä piirteitä. Erityisen maistuvia nämä rytmirikkonaisuudet ja epätavanomaisuudet eivät kuitenkaan ole, joten mistään jazz-teknisyydestä tai Deathin kaltaisesta virtuoosimaisuudesta on turha haaveilla.

An Excellent Servant But a Terrible Master on ironisesti kuin allegoria itse levyn sisältämästä teknisyydestä: hyvä palvelija, mutta huono isäntä. Vanha sananlasku tulesta sopii siis tähän levyyn mainiosti. Keille Pyrrhonia voi sitten suositella? Teknisorientoituneelle omintakeisuuksien ihailijoille, hämmentävien levyjen metsästäjille ja niille metallisteille, joihin hipsterismi on purrut pahemman kerran. Tästä levystä ei taatusti tyttöystäväsi pidä.