Dark metal ei liene kovin tarkasti määrittävä genre, kun kyseinen termi vilahtelee niin Shade Empiren, Alcestin kuin Triptykoninkin kuvauksissa. Dark metalia myös Italian ja Saksan kansalaisista koostuva Graveworm soittaa, jos levy-yhtiön määritelmää on uskominen, ja oikeassahan siinä ollaan, jos tämä ”pimeä metalli” on jonkin sortin yhdistelmä melodisesta black- ja deathmetallista sotkettuna gootti- ja doommetalliin.

Muutamaa edellistä Gravewormia on tullut testailtua siinä toivossa, että bändi joskus onnistuisi tekemään hyvän levyn, kun potentiaalia yhtyeellä kuitenkin on lähes alusta alkaen ollut. Tuomio on ollut aina sama: paahdetaan näennäisen synkästi, mutta tympeästi eteenpäin, välillä vilahtaa joku asiallinen idea tai vaikkapa hieno melodia, ja taas palataan tahkoamaan samaa leipäjuustoa. Eipä ole asian tolaan saatu muutosta kahdeksannella albumillakaan.

Fragments of Deathista enteiltiin yhtyeen raskainta ja synkintä kokonaisuutta aikoihin, ja ei bändi tällä väitteellä ihan soopaa kansalle ole syöttänyt. Se, onko raskaampi suunta oikea Gravewormille, ei selviä ainakaan tämän levyn myötä, sillä laatu on samaa kuin aiemminkin. Only Dead in Your Waken ja Rememberancen nopeampi rytistys toimii, ja See No Futureen on löydetty ihan meneviä melodioita, mutta ei bändi ole vieläkään löytänyt sitä riffi- tai melodiakirjastoa, jolla saataisiin biisit kantamaan yksi toisensa jälkeen kolmen vartin levyn ajan. Syntikat ovat näennäisesti Gravewormin selkein voimavara, mutta niitäkin on käytetty varsin tylsästi, ja kosketintaiteilijan sormista pitäisi irrota paljon koreampia kuvioita peittääkseen riffitulen ja murinan yksitoikkoisuuden.

En todellakaan tiedä, millä lääkkeillä bändi nousisi tästä korkeampaan liigaan, sillä tätä samaa tasoa on nyt puskenut ainakin neljän levyn verran peräkkäin, ja kynnys jaksaa enää edes testata seuraavaa levytystä alkaa olla jo aika korkealla. Toisaalta Fragments of Death välttää pahimmat karikot, ja on suoraviivaisen ja helppotajuisen darkmetallin maailmassa ihan tyydyttävä suoritus, mutta jos bändin parhaaksi puoleksi voi vielä lähes kahden vuosikymmenen olemassaolon jälkeen laskea sen, että sitä osuvimmin kuvaava adjektiivi on ”keskinkertainen”, ei voida kovin ansiokkaasti tuotannossaan onnistuneesta tapauksesta puhua.