Uusintapainosta Rytmihäiriön ensimmäisestä täyspitkästä on odoteltu pitkään. Etenkinkin kun 80-90-luvun taitteen levytykset paketoinut antologia Surman Vuodet - The Homicide Years on ollut kiven alla jo vuosia. Omassa hyllyssänikin on ollut Surman siipien havinan kokoinen aukko jo lähemmäs 20 vuotta, sillä vinyylikopioni lunasti silloinen turkulainen punklaulaja parilla tuopillisella. Tosin onneksi ne sentään nautittiin sen verran hintavassa interiöörissä, ettei kannen "älä maksa enempää kuin 40 markkaa" –käskyä uhmattu.

Rytmihäiriö oli crossover-ilmaisunsa ansiosta yleistä riistaa aikansa metallifanzineissa. Vanha punk-kaarti taas ei ymmärtänyt kuin korkeintaan tekstien päälle. Esimerkkinä lainaukset johtavan punkaviisi Laaman numerosta 13: ”vastenmielinen noisemetalli”, ”laulu totaalista rääkymistä & örinää” ja ”soitto vivahteetonta melupaahtoa”. Tosin meininkinsä kiistatonta energisyyttä ei kiistetty. Yleisö löytyikin grind-, death- ja crust- porukoista, joita oli muodostunut pääasiassa entisistä heviharrastajista, jotka halusivat musiikkinsa aina vain äärimmäisempänä. "Sikamöfa" oli päivän sana.

Rytmihäiriön ekat ep:t olivat vielä hieman sekavia johtuen kehnoista ”kantaaottavista” sanoituksista sekä kertyneen materiaalin pitkästä aikajanasta. Surman siipien havinaalla yhtye löysi viitekehyksensä, minkä myötä bändi myös purkitti uudelleen jo levytetyt surmalaulunsa. Valitettavaa olikin, että jatkuvat miehistönvaihdokset katkoivat lupaavan kehityksen. Sekavaa oli tosin aikakin -itsekkään kun en edes muista, näinkö Surman siipien havinaa –kokoonpanoa keikalla.

Studiolive-ottoina tallennettu Surman siipien havinaa on kiistatonta klassikkoainesta, jota kestää kuunnella juuri 25 minuutin kestonsa verran. Nyky-Rytmiksen turhan möhkälemäinen linja kaipaisikin debyyttinsä kaltaista vesurointia. Aikanaan kritiikkiä saanut über-diskanttinen kitarasoundi saa yhä korvat sirisemään etenkin kuulokekuuntelulla. Nössömpi tapaus kääntääkin treblen lounaaseen ja basson kaakkoon.