Omaperäisyys on - etenkin musiikissa - melkoinen paradoksi, joka kääntyy oikeastaan useammin itse tekijäänsä vastaan kuin sen puolelle. Samaan aikaan sitä kuitenkin halutaan, vaikka useimmiten omaperäiseltä kuulostavat bändit ovat niitä itsetarkoituksellisesti erilaisia ja siten monesti myös surkeita tapauksia. Yllätyksellisesti vähemmän houkuttelevalla nimellä paiskattu Nunfuckritual tekee tähän sääntöön poikkeuksen debyyttilevyllään.

Komealla nimellä paiskattu levy on yhdistelmä black metalia, doomia, kuolonmetallia ja silti kuulostamatta puhtaasti miltään näistä. Yhdistelmä, joka yhdeksässä tapauksessa kymmenestä olisi jo suorastaan takuuvarma niitti arkkuun. Liekö taustalla monitaituri Dan Lilkerin nerous vai skenenimi Telochin luovuus, vai kenties kaikkien kosmisten asioiden yhteisvaikutus? Syystä viis, mutta yhdistelmä toimii kummastuttavan hyvin.

Jos levyä lähtisi purkamaan osiksi, voisi sanoa hitauden ja laahaavuuden olevan lainattua doomin puolelta. Riffien tummasävyisyys ja pahaenteisyys taas on mallinnettu norjalaisvetoisen black metalin kulmakivistä ja death metalista on haettu laulupuolen örinävivahteinen ulosanti, miksei jossain määrin osa riffeistäkin. Mutta käytännössä nämä päävärit ovat niin taidokkaasti sekaisin, ettei erottelu onnistu kokonaisuutta hajottamatta. Klisee, enemmän kuin osiensa summa, pätee tämän levyn kohdalla mainiosti.

Täydellisyyttä In Bondage to the Serpent ei kuitenkaan saavuta, vaikka levyssä onkin eittämättä tietynlaista nerokkuutta mukana. Tummasävyiset ja synkkäilmeiset biisit valuvat eteenpäin raskaasti ja painostavasti - aivan kuin hiljaa, mutta vääjäämättömästi lähestyvä talviyön kylmyys. Terävä, raskas ja kauttaaltaan hyvä soundipuoli alleviivaa onnistumista, eikä moittia sovi yhtyeen örinän ja rääkynän epäsovinnaista ristisiitosta.

Nunfuckritual on kuin Frankensteinin hirviö, jonka makaaberia rakennetta sekä kummastelee, että ihastelee yhtäaikaisesti. Muutaman levynpyörityskerran jälkeen kiekon sisältö oikeastaan vain tuntui paranevan ja maistuvan paremmin, mikä on kenties omia kielimään levyn pitkäikäisyydestä runsaamassakin kuuntelurumbassa. Ehdottomasti perehtymisen arvoinen tekele.