Oletko ainutlaatuinen lumihiutale kyynisessä, globalisoituneessa maailmassa, väärinymmärrettynä ja yksin? Puhutteleeko aidosti erilainen ja epätavanomainen poikkitaiteellinen ilmaisu sinua valtavirtaviihdettä paremmin? Koetko ymmärtäväsi korkeakulttuuria täydellisemmin kuin keskivertotaviksen aivoituksia? Oletko individualisti, jonka mielestä taide taiteen vuoksi on elämää suurempi asia?

Jos vastasit yllä oleviin kysymyksiin myöntävästi, lue toki eteenpäin: tämä levy on mahdollisesti juuri sinua varten. Te muut, älkää tuhlatko aikaanne. The Quantum Theory of Id ei ole teitä varten.

Aivan totta puhuakseni, jo vuoden 2010 puolella julkaistu Inquisitor-debytointi ei mielestäni ansaitse kovinkaan pitkää arvostelua. Se paitsi ei ole ajallisesti relevantti levy, se ei myöskään kiinnosta teoksena juuri ilmaisjakelulehteä enempää. Avantgardistinen black metal Liettuasta, ensilevytyksen muodossa - tämä yhdistelmä ei nyt vain oikein lähde.

The Quantum Theory of Id on matka siihen musikaaliseen siansaksaan, jossa yritetään kopioida musikaalisia neroja, yhdistää niitä metallialakulttuuriin ja luoda näistä jonkinlainen puhutteleva eepos tavalla, johon muut eivät ole pystyneet. Kuvitelkaa Arcturus, josta puuttuu tyylitaju. Visioikaa väärinymmärretty taiteellinen sielu, jolle tärkeää on ilmaista itseään uniikin lumihiutaleen lailla. Lainatkaa näille kitarat, rummut, koskettimet ja mikrofoni. Lopputulos on jotain sellaista, jolta tämä levy kuulostaa.

Kimurantteja kitarariffejä, vapaata kosketinmaalailua, käheää ärinän ja ähinän sekoitusta ja kakofonian riemuvoitto on syntynyt. Välillä sitten vähän öristään, isketään tuplabasarikomppia ja pimputellaan dramaattisesti pianoa. Nyt, helvetti soikoon, joku roti ja tällaiset jampuusit soittamaan vaikka jatsia, progea tai vaikka sitten koveroimaan näitä muita taivaanrannanmaalareita, jotka saivat joskus jotain relevanttia aikaiseksi.

Itkuradio, over and out.