Grace For Drowning on Porcupine Treen nokkamiehen Steven Wilsonin toinen soololevy. Levy on tunnelmaltaan huomattavan erilainen kuin kolmen vuoden takainen Insurgentes. Siinä missä Insurgentes jäi ainakin itselleni kylmäksi ja etäiseksi, Grace For Drowning on tunnelmallinen paketti alusta loppuun.

Levy kuulostaa ennalta-arvattavasti Steven Wilsonin kädenjäljeltä. Porcupine Tree -viboja tulee usein, mutta soolotuotos on antanut Wilsonille vapaammat kädet. Levy kuulostaa ehkä juuri siksi vapautuneemmalta kuin nykypäivän Porcupine Tree, joka on viime levyillään mennyt raskaampaan, jopa metallisempaan suuntaan. Grace For Drowning on poikkeus jatkumolle ja tarjoaa kevyempää, orgaanisempaa meininkiä, joka aika ajoin yltyy progekonkareiden käsissä jopa jatsiksi.

Levyn voi todellakin lokeroida progeksi; kappaleissa poukkoillaan - hyvällä tavalla - tunnelmasta toiseen, ja venytetäänpä Raider II 23 minuutin tuolle puolen, ilman että missään vaiheessa kappale tuntuisi ylipitkältä. Levyllä on pehmeitä tunnelmointipaloja, hieman konemusiikkivaikutteita ja surinoita, kuulaita vintage-koskettimia, elokuvamusiikin mieleen tuovaa pätkää sekä tietenkin Pink Floyd -vivahteita.

Grace For Drowning on yleisilmeeltään herkkää ja tunnelmallista, juuri sellaista jona Porcupine Treeni pidänkin. Tässä mielessä kyse on kuin aikamatkasta, paluusta kymmenen vuoden takaiseen fiilistelyyn. Ja kun omaan makuuni uusimpien levyjen hevistely ei pärjää kymmennen vuoden takaiselle pinkfloydmäisemmälle materiaalille, nyt Steven Wilson sitten ottaa ja töräyttää levyllisen kovinta kamaansa vuosikymmeneen.

Megatarttuvia kertosäkeitä levyltä on turha hakea. Albumi etenee kokonaisuutena, yhtenä 83-minuuttisena trippinä, jota jaksaa pyörittää kerta toisensa jälkeen. Ja vielä kerran.

Wilson on luonnollisesti päävastuussa lauluista ja soittimista, mutta mukana on liuta vierailijoita kuten Jordan Rudess, Theo Travis, Tony Levin, Pat Mastelotto ja muita progemaailman kuuluisuuksia, jotka tuovat mukaan omat ripauksensa. Vierailijat eivät - onneksi - erotu silmiinpistävästi tai korvinkuultavasti, vaan heidän osuutensa sopivat kokonaisuuteen kuin klisee levyarvioon.

Joidenkin puristien mielestä albumivetoinen rokki taisi kuolla joskus 70-luvulla. Grace For Drowning osoittaa, että tuo luulo on hevonkukkua. Kahden älppärin mittaisenakin kokonaisuus on, no, kokonaisuus. Päihdyttävä sellainen.

Levylle tekisi mieli antaa täysi kymppi sen herättämien fiilisten ja kokonaistripin ansiosta, mutta koska Porcupine Tree on jo kertaalleen julkaissut sen Universumin Parhaan Levyn (Stupid Dreamin, siis), jätetään asteikon yläpäähän nyt vielä vähän pelivaraa. Ettei tarvitsisi kohta yhteentoista asti skaalaa venyttää...