Jos joku luuli vain ruotsalaisen osaavan tehdä ruotsalaiselta kuulostavaa, luun kurkkuun tunkevaa ja nyrkkiä naamaan antavaa kuolonmetallia, hän on väärässä. Levydebytointinsa tehnyt Fleshred kertoo rystyset valkoisena miksi.

Bloodtorn on loogista jatkoa yhtyeen parille voimannäytölle. Vuoden 2009 demo The Halls of Tormented Flesh ja etenkin sitä seurannut When All Fades -nauhoite tekivät selväksi, ettei tässä olla leikkimässä sotaa hiekkalaatikolla tai kuseksimassa housuihin kahden pennin kiljukännin jälkeen. Odotukset olivat siis kovat debyyttilevyn suhteen. Kuinka ollakaan, tämä perhana menee ja lunastaa ne. Siinä samalla toki turpaan vetäisten.

Bloodtorn on yksiulotteisen armoton, raskas ja aggressiivinen turpasauna, jota voi sanoa huoletta ja rehellisesti perinteiseksi death metaliksi. Kitarat möyhivät kuin panssarivaunut nummella ja rumpupatteristo nakuttaa takaraivossa ohjuspatterin voimalla. Tykistöä komentava Okuloffin Pekka murisee, ärisee ja raivoaa kuin elämää vihaava kenraali suoraan helvetistä. 1990-lukunsa ja Sunlightin tunteville lähetetään terveisiä lyijyisellä kädellä.

Fleshred hoitaa tonttinsa, onnistuneesti, vuoroin nopealla jyrinällä, paikoin hidastempoisen laahustavasti - miltein doomille silmää iskien. Olipa valittu tyylikeino kumpi tahansa, yhtye korjaa potin talteen mainiolla tavalla. Kun vielä kiekon soundit ovat pirkaleen kovaa laatua, ei auta kuin kehua tämän viisikon saavutuksia. Vielä tästä on matkaa Suomen kovimman kuolonmetallikonkarin pallille, mutta niin hyvä on aloitus, että kärkeen tällä kiilataan helposti. Melkein suorastaan fuskaten.

Bloodtorn on kova. Tsekatkaa se tai kuolkaa. Tai niin, kuolema teidät korjaa talteen kuitenkin.