Serpentinen toiminta lähentelee jo noloutta. Tämä on ryhmän toinen albumi ja taas on huippusolisti Tony Mills (TNT, ex-Shy) houkuteltu, kenties suurellakin rahalla, laulamaan. Keikoille poppoo lähtee puolestaan toisen vokalistin kera. Toisaalta, Mills on selkeästi projektin kuningas. Äijän laulu on lähes totutulla tasolla, puutteet sävellyksissä selittänevät eron parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Biiseissä on kyllä jonkin verran potentiaalia, mutta sitä ei ole hyödynnetty loppuun asti. Sanalla sanoen, kappaleet kuulostavat raakileilta. Aktiivisesti biisintekoon osallistuva tuottaja, tyyliin Jack Ponti tai Desmond Child, olisi Serpentinen tapauksessa enemmän kuin paikallaan. Soundiensa puolesta kokonaisuus kuulostaa halvalla tehdyltä. Kitarassa kuulostaa olevan tahatonta säröä ja kokonaisuuskin puuroutuu useammin kuin olisi syytä. Tai sitten kyseessä on erittäin epätoivoinen yritys etsiä tunnistettavaa bändisoundia.

Millsin suorituksen lisäksi kehuja ansaitsevat muut soittajat. Bändi paiskoo menemään hyvällä fiiliksellä ja tuntuu olevan innoissaan biiseistään. Ne vain ovat melkoisen tylsää tavaraa. Parin ensimmäisen kuuntelun jälkeen homma toimii vielä, mutta siinä vaiheessa kun helmien pitäisi alkaa erottua joukosta, ei tapahdu mitään. Jos Living and Dying in High Definitionilta pitäisi lohkaista single, se olisi Where Do We Go From Here?  melkein tarttuvan kertosäkeensä ansiosta. Kaikki muu materiaali on ikävystyttävää.

Vahinko sinänsä, sillä kuten sanottua, potentiaalia olisi parempaankin.