Kun joskus 1990-luvun lopulla kuulin ensimmäistä kertaa Absusta ja opin yhtyeen olevan Teksasista, heräsivät päässäni välittömästi assosiaatiot Stetson-hattujen ja cowboy-saappaiden maailmaan. Kilisevät kannustimet, karjapaimenten tuoksu ja elämää isommat ruoka-annokset. Kun sitten myöhemmin kuulin Absun musiikkia, nuo mielikuvat yhdistyivät hulvattomaksi kokonaisuudeksi. Olihan Absun musiikki kuitenkin Sumeriasta, kelteistä ja muista vastaavista innostustaan ammentavaa.

Eräs haave toteutui, kun Absu tuli todistettua livenä Hammer Open Air -festivaaleilla kuluneena kesänä. Black metalin, modernin thrashin ja ainutlaatuisen luovan hulluuden täydellisyyttä hipova symbioosi oli elävänä lavalla ja energinen kuin adrenaliiniruiskusta saanut pirihoro. Kun hieman myöhemmin kuuli yhtyeeltä vielä tulevan levyn tämän vuoden puolella, oli tunne kuin ilotipalla täydentynyt erektio.

Kuudes studiotäyspitkä, Abzu, on selkeää tyylillistä jatkoa pari vuotta sitten ilmestyneelle Absu-levylle. Hämmentävän samankaltaisesti nimettyjen levyjen ykseyden voi jollain tavalla ymmärtää, kun molempia kuulee. Sen verran paljon samaa, sanoisinko jopa kaksosmaisuutta, näissä tapauksissa lopulta on.

Teknisen soittosuorittamisen ja jossain määrin jopa instrumentaalipornon puolelle taipuva Abzu on edelleen sitä puhdasta itseään. Tarkasti soitettua, kipakkaa ja hyvinkin ärhäkkää black metalia, jossa tietynlainen thrashmaisyys on enemmänkin pikantti mauste kuin yhtyeen musiikkia määrittävä tyyliseikka.

Absu ei kuitenkaan ole tälle levylle saanut aivan sitä herkullista viehätysvoimaansa mukaan, mitä sillä on ollut parillakin edellisellä selvemmin esillä. Siinä missä edellinen tekele potki pirullisen hyvin, Abzu jää tästä piirun verran jälkeen. Lähtökohdat ovat silti käytännössä katsoen samat. Koskettimia on käytetty taidokkaan vähäeleisesti värittämään muuten monisyistä, detaljeja pursuavaa kitaratyöskentelyä. Mutta eritoten adhd-otteella vedetty rumputulitus ja Proscriptorin terävä rääkynä ovat omiaan muistuttamaan mikä yhtye on miehiään.

Abzu on, tiivistetysti sanottuna, hyvä levy. Se ei kuitenkaan aivan lähde veljensä lailla, jos sille sinänsä loogista jatkoa tarjoaakin. Soundit, soitto ja tyyli ovat kaikki tallella, mutta se maaginen tatsi ei ole tällä kertaa aivan yhtä hyvässä latingissa kuin viimeksi. Puutteistaan huolimatta tutustumisen arvoinen tapaus.