Viemärinraikkaan tuulahduksen 90-luvun mustan metallin kulta-ajoilta tuo tullessaan The Republic of Desire. Saatteena oleva promolappu genrettää The Republic of Desiren industriaaliksi, mutta tuosta tämä lappeenrantalaisorkesteri on nykyään yhtä kaukana kuin minä onnellisesta lopusta.

Tower-pitkäsoiton kuuntelu on yhtä hikistä ja miellyttävää puuhaa kuin tunti turpasaunaa suonsilmäkkeeseen upotettuna, mutta mikäpä se siinä: mukana on juuri sen verran koukkua ja yllätyksellisyyttä että mielenkiinto pysyy yllä. Lisäksi blastbeat-paahdon välillä sukelletaan välillä niin syviin syövereihin ja omituisiin äänimaailmoihin, että suosittelen omien hallusinogeenien käyttöä lääkärin ohjeen mukaan, riittävän äänenvoimakkuusannostelun saattelemana.

Ja jos ei muu orkesteri liiemmin armoa tunne, niin ei myöskään vokalisti ole pekkaa pahempi. Ulosanti on sen verran reipasta kokopäiväyrjöämistä että keuhkojen pihalle lentämisen yhteydessä taitaa mukana tulla vielä aimo annos muitakin sisäelimiä.

Kuten varmaankin tuli jo selväksi, ei Tower-levyn kuuntelu ole todellakaan mikään huviajelu. Mutta mikäli jonkinasteinen ristisiitos Samaelista, Neurosiksesta ja teurasjätteistä kiinnostaa niin tässä voi olla muutaman päivän annoksesi.