Jos ahdistuksesta saataisiin vientituote, asuisimme kaikki jossain ihmiselle sopivammassa paikassa ja Suomi olisi aikaa sitten jätetty romanialaisten haitarinsoittajien asutettavaksi. Mutta kun näin ei kerran ole, kohtalonamme on nauttia mm. Roitotulen tuottamasta tuskasta ja ahdistuksesta silloin kun emme nauti epävireisestä Niittykukkia–tulkinnasta räntäsateessa Stokkan kulmalla liikennevaloja vartoomassa.

Roitotulen omakustanne–debyytti tuottaa kurjuuden sielunmaisemaansa perinteikkään kitara-basso-rummut–kombinaation voimin, ontuen kuin Eriksson konsanaan. Tuottamiselle olisikin ollut selkeä paikka: biisejä on liikaa, soitto sujuu niin ja näin, sanoitukset välillä täysin alta lipan ja lähestulkoon jokaisen biisin jälkeen kuulija miettii, miksi jaksaisi vielä seuraavaan veisuun saakka, kun saatelipukkeen mainostamat kitaravallitkin jäävät lähinnä kaikuefektiin ja vallista vapaaseen säröön. Sille on pojat vissi syy kun ei avaudu levylafkojen portit.

Palataksemme analyysiin: Roitotulen laulusta puuttuu Mana Manan elämänmakuinen uskottavuus ja musiikillinen nerokkuus, Lyijykomppanian vittumaisuus ja Viikatteen taiten tehty alakulo. Roitotulen laulajan jatkuvasti käytössä oleva mölisevä vibrato muistuttaa pahimmillaan känniääliöporukan laivan karaokessa vetämää hupailevaa versiota Aikuinen nainen -biisistä. Parhaimpina hetkinä laulusuorituksessa ollaan yllättävän lähellä Freukkareiden solistin tuttua savuisten baarien tunnelmantuojaa eli aivan täydellinen mahalasku ei ole kyseessä, näkökulmasta riippuen. Muuten kappalemateriaali vaihtelee hitaasta mollivoivottelusta lähestulkoon rokkaavaan tulkintaan, mutta kovasti melodiavapaa materiaali tarttuu kuulijaan kuin paska poliitikon pikkutakin liepeeseen. Kun vielä Sielunmaiseman sanoitukset tuovat mieleen lähinnä teiniangstin ja kiljupöhnässä koettujen moraalisten krapuloiden hapuilevat ahdistusten tulkinnat, niin eipä ole Roitotulesta Mana Manan manttelinperijäksi.