White Widdow’n viimesyksyinen debyytti oli vähintäänkin lupaava ja sai odottamaan suurella mielenkiinnolla jatkoa. Seuraaja saapuukin nykymittapuulla hämmästyttävän pian eli alle vuodessa. Uumoilin esikoisen arviossa, että ryhmän kaikki potentiaali ei ole vielä valjastettu, mikä pitikin paikkansa. Serenade onkin odotetusti sekä biisillisesti, soundillisesti että soitannollisesti edeltäjäänsä vahvempi.

Linjana on pysynyt Yhdysvaltain itärannikolle päin kumartava kohtalokas melodinen hard rock, josta löytyy Def Leppardin ja Intuitionin-aikaisen TNT:n kaltaista mannermaista sivumakua. Oman lisänsä äänimaailmaan antaa kosketinsoittaja Xavier Millisin dominoiva kosketinsoundi, joka tuo mieleen nimikko-orkesteristaan sekä House of Lordsista tutun Greg Giuffrian elkeet. Tosin kitaristi Enzo Almanzikaan ei jää lehdelle soittelemaan mitä ilmeisine Van Halen –mieltymyksineen.

Vahvasta kappaleistosta pomppaavat esiin tehokas aloitus Cry Wolf, kasarisyntsapop-vaikutteita itseensä imenyt Show Your Cards sekä slovari Patiently. Viimeksi mainittua kuunnellessa ei tarvitse paljoakaan mielikuvitusta nähdessään sielunsilmin vokalisti Jules Millisin eläytymässä kuulokkeista kiinni pitäen laulukopissa sekä kitaristin vinguttamassa sooloa vuorenrinteellä.

White Widdow sekoittaa virkistävän aor-nektarinsa samoista aineksista kuin Brother Firetribe. Molempia yhdistää kunnioittava asenne 80-lukua kohtaan ilman esimerkiksi vastaavien ruotsalaisorkesterien bilebändimäisyyttä. Lisäksi kummatkin ovat oikeita keikkailevia yhtyeitä, eivätkä tilattuja sähköpostihankkeita. Tennissukkien ollessa muissa tehtävissä australialaisviisikko paikkaakin paremmin kuin hyvin poissaoloaan.